YOU´RE GONNA CATCH A COLD

...from the ice inside your soul. No eikä, tuntuu vain, että koko maailma potee tällä hetkellä. Lapset ovat ollet räkiksessä, taas, vuoron perään. Töissä on kaikista lapsiryhmistä puolet pois, vähintään, ja kaikki sairaina. Viikko sitten olimme ystäväperheessä syntymäpäivillä, ja heillä oli vieras, joka seuraavana päivänä sairastui angiinaan, kuten myös hänen koko perheensä. Nyt sairastaa sitten tuo isäntäperhekin: perheen isä on sairaalassa, ja äiti kotona lapsen kanssa, kaikki ankarassa taudissa. Eikä ihan pienesti harmita sekään, että minulla piti olla eilen TREFFIT erään erityisen kivan miesihmisen kanssa, ja hänkin on nyt kuumeessa. Blaah. Olisi hiukkasen pakkasta edes, että vähän nuo jyllääväiset pöpöt heikkenisivät.

Erityisen lämminhenkisiä ihmisiä muitakin. Tänään Pienimmäinen oli elämänsä ensimmäisillä oikeilla kaverisynttäreillä. Päiväkotikaverin reipashenkisillä kutsuilla: tämä lapsukaisen parhaaksi kaverikseen tituleeraama tenava on siis poika. Pienimmäinen oli ainoa kutsuttu tyttölapsi, mutta niin vain solahti siihenkin vekarajoukkoon ongelmitta. Jotenkin hirveän ihanaa tuonikäisten touhu, siinä ei vielä yhtään jaotella kavereita sukupuolen tai minkään muunkaan perusteella, ainoastaan sen perusteella, että kumpikin ovat samaa mieltä, että Anchylosaurus on dinosauruksista upein. Lahjaksi veimme juurikin tuollaisen dinon, ja juhlat olivat kaikesta päätellen olleet kaikin puolin onnistuneet. Ja Pienimmäinen niin onnellinen kokemuksesta. <3

Juhlien ajan kävimme Esikoisen kanssa shoppailemassa. Paikkakunnallamme avattiin vastikään ostoskeskus Ideapark, ja nyt oli mainio tilaisuus käydä sekin katsastamassa. Maineensa veroinen se onkin, ei tarvitse enää montaa asiaa kauempaa lähteä etsimään. Shoppailimme ja nauroimme ja herkuttelimme sielujemme kyllyydestä. Oli ihanaa sekin. Mulla on ihanat lapset. Kun aina muistaisin tuon, niinä väsymyksen tunkkaamina arkipäivinäkin.

S

SLIPPERY WHEN WET

Oli pimeä aamu, niikuin aina tähän aikaan vuodesta. Semmoinen keskiviikkoaamu, ja nousin sängystäni seitsemältä ja hiippailin keittiöön käynnistämään kahvikoneen, kuten aina. Pimeässä varpaani kastuivat, jotain loiskui. Läppäsin valot päälle: jotain punaista loiskui ja lainehti lattialla. Pakastin oli sanonut pitkäaikaisen sopimuksensa irti. Mummun puolukat ja viinimarjat kaikki suttuisena mäskinä ritilähyllyillä, mehut valuneina pitkin lattiaa.

Pikainen paniikkiratkaisu: kuivasin lattian ja jätesäkitin pahimmat sotkun lähteet. Tilkitsin valuvat kohdat ja jätin odottaman työpäivän jälkeistä iltaa. Toivoen, ettei hirvitys olisi ihan kauhea. Eikä se sitten ollutkaan. Illalla siirsin ne muutamat jäisenä säilyneet marjapussukat jääkaapin pakastelokeroon, joitakin jääkaappiin välitöntä käyttöä varten. Surullisen paljon tavaraa oli pakko viedä pilaantuneena kompostiin. Harmistus koko lailla infernaalinen.

Loppuillan/alkuyön googlailin lähistöllä sijaitsevista kodinkoneliikkeistä korviketta, joka tulisi meille pian ja järjellisellä hinnalla. Yllättäen, oman kylän kodinkoneliike oli jälleen kerran ylivoimainen. Tein yöllä nettitilauksen koneesta, ja heidän nettisivunsa ilmoittivat koneen olevan haettavissa 2-3 päivän sisällä. Paitsi, että ei muuten ole: aamulla kun töihin kerkisin, minulle jo soitettiin tuosta liikkeestä, josko olisin kotona, he kun voisivat tuoda minulle pakastimen. No, kun en ollut, saimme sovittua, että tuovat sen huomenna ennen kuin lähden töihin. Vievät samalla romun pois. Sain myös hyviä ja hyödyllisiä neuvoja näiden tiimoilta, kuten aina. Loistava asiakaspalvelu on enemmän kuin loistavaa asiakaspalvelua: se on ihmisen auttamista.

S

EI ITKETÄ LAUANTAINA

Minä niin pidän viikonlopuista. Elän niitä varten. Pitäisi, tietenkin, saada arkikin semmoiseksi, josta voisi nauttia, tai ainakin sellaiseksi, ettei se olisi ihan vain sietämistä, mitä se tällä hetkellä on. Mutta viikonloput, ne ovat kyllä ihmisen parasta aikaa.

Tänään heräilimme sivu yhdeksältä. Pitkien yöunien perästä  se parasta aikaansa viettävä ihminen on itsekin koko lailla parhaimmillaan. Levollinen aamupala, sohvalötköilyä lehtien kanssa, lapset katsovat lastenohjelmia. Rentoilua. Iltapäivällä tapasin kaupungilla ystävättäreni, jonka kanssa kävimme pitkällä kahvilla. Siis pitkäkestoisella, ei terästetyllä. Olemme alunperin kollegoita, ja työhön liittyvistä asioista tänäänkin puhelimme paljon, mutta se oli silti kauhean hyvää tekevä tapaaminen. Ajattelemme pitkälti samoin olennaisista asioista, ja ideoiden ja ajatusten pallottelu rakentavan keskustelukumppanin kanssa on ihanaa.

Tulomatkalla hain oman kylän kiinalaisesta ruokaa, joka on yleensä maukasta ja erinomaista. Hyvää se oli tänäänkin, mutta jotain siinä mahtoi olla vialla... olemme esikoisen kanssa juosseet vessassa sitten pitkin iltaa, kauheat mahanväännöt. Pienimmäinen ei kanaa syönyt, hänellä ei sitten ole mitään oireitakaan, onneksi. Saa nähdä, miten ärhäkäksi tämä pöpö vielä meneekään...

Niin räyhääväinen se ei kuitenkaan ollut, että olisi ihan invalidisoinut. Niinpä kaivelimme kaapin kätköistä tunnelmavaloja... minä epäjärjestyksen kruunaamaton kuningatar olen kerrankin onnistunut jotain järjestämään ja säilyttämään: kaapissa on suuri muovinen säilytyslaatikko, jonka kyljessä lukee tomerasti  "KAUSIVALOT". Tähän ikään asti piti siis elää, ennenkuin jouluvalojen säilyttäminen onnistuu ongelmitta. Ja siis niiden löytäminenkin. :D Vähän sitten ensimmäisiä valoja virittelimme, että saimme sitten hihitellä Putoukselle viehkeässä hämyssä. Kivaa. Paitsi, että mainoskatkoilla juostiin vessassa... hö.

Lauantai on silti ihana.

S

KUN AIKA ON TAI MUUTEN VAAN

Hurmaavia, aurinkoisia pakkaspäiviä. Pimeitä aamuja, jolloin ei välttämättä haluaisi herätä. Olemme koko poppoo koko lailla valo-ohjautuvia, joten aamut ankeutuvat pimetessään. Onneksi päivisin tulviva valon määrä on tällä viikolla sentään tuonut voimaa ja virtaa.

Levottomuutta havaittavissa. Nyt, kun avioeroon liittyvät asiat alkavat olla paketoituina, on iskenyt jonkinasteinen tekemisen puute. Tai, todellisuudessa tekemistä on edelleen enemmän kuin tehdä kerkiää, mutta toisenlaista. Olen ryhtynyt miettimään, että nyt kun on selvitty, pitäisi alkaa taas rakentaa tästä elämästä sellaista, kuin sen haluaisin olevan.

Nimittäin on monta asiaa, jotka vielä eivät ole sinne päinkään. Haluaisin parempaa palkkaa työstäni. Päässäni on alkanut pyöriä monenlaisia vaihtoehtoja, miten se mahdollistuisi. Tämänhetkisillä työtehtävilläni ei mitenkään, joten realistiset suunnitelmat kohdistuvat siis toisaalle. En vielä ole onnistunut hahmottelemaan, minne ja miten, mutta tämmöisiä kaavailen. Tämänhetkisillä työtunneillani ja käteen jäävän palkan osuudellani koen olevani rahtusen liian puhki kaiken aikaa, ja siitä huolimatta talous on kiikun kaakun eikä näytä sen vakaammaksi päätyvän. Jotain tarvii siis tehdä. 

Ihmissuhderintama. Ei kaivanne enempiä selittelyjä. Hiljaista on.

Ja sitten on semmoinen osa-alue, jota on vaikeampaa selittää, vaikka se sitä kaipaisikin. Minä. Olen havahtunut huomaamaan,  millainen oikeasti olen. Oli vuosia, jolloin se syvin minuus painui jonnekin, ja nyt se on taas kaivautunut pintaan. Toki, vuosien raapimilla arvilla ja kuorrutteilla, mutta silti, minä. Ulkoinen olemukseni on jossain määrin uudistunut jo pitkän aikaa, olen ostanut vaatteita, jotka jotenkin tuntuvat enemmän omalta, kuin aiemmat ryntteeni. Kiittäviä kommentteja olen muuttuneesta ulospanosta saanut, ja se on tuntunut hyvältä. Sisäinen puoli onkin kinkkisempi juttu. Koko tämä viime vuosien hulabaloo on ollut kovin tehokasta itsetutkiskelun aikaa, eikä sen tutkiskelun lopputulema ole aina niin kauhean miellyttävä. En ehkä olekaan joka kohdassa ihan niin loistava, kuin olen itsestäni ajatellut. Toisaalta on osa-alueita, joissa koen, että arvoni ei tule ymmärretyksi. Monenmoista, mietittävää. Toiveena koko ajan kuitenkin, että löytäisin niin vahvasti ja selkeästi oman olemukseni, sen sisimmän, että ei enää tulisi tehtyä elämässä hutiratkaisuja ihan vain sen vuoksi, etten oikeastaan ollutkaan täysin perillä siitä, mitä haluan tai mistä pidän.

Levottomia tavoitteita.

S

GOT ME SO DOWN, I GOT ME A HEADACHE

Jännityspäänsärky. Tension neck. Vanne kupolin ympärillä kiristyy. Kiristyi. Me not like.

Se kun ei hellittänyt, niin piti sitten selvittää tämäkin. Pitää siis nököttää vähemmän tietokoneella. Kutoa vähemmän villasukkia talven varalle. Lukea vähemmän. Soittaa vähemmän. Tehdä vähemmän töitä. Tai ainakin kaikkia näitä edellämainittuja ihan toisella tavalla, kuin olen tottunut. Pitää keskittyä koko ajan pitämään olkapäät ja hartiat  R E N T O I N A- ???????? Olen ihan vakuuttunut, että olen kuullut tuon sanan joskus, onko se jotain syötävää ehkä?

Ja pitäisi ryhtyä taas urheilemaan.

Minun.

Nyt ollaan jännän äärellä.

S

WHITER SHADE OF PALE

Olin ensin viikon sairaslomalla. Sitten viikon syyslomalla. Ja nyt tuntuu, kuin olisin ollut kotona maailmojen alusta asti, ja eilen alkanut työarki olisi jotain vallan ennenkuulumatonta ja vaikeaa. Ei tule uni iltaisin, ei. Eikä huvittaisi herätä aamulla, ei. Tai sitten uni kyllä illalla kaataa laulutädin sängynpohjalle naurettavan aikaisin, mutta kiusallisesti päättää sen antaa herätä osapuilleen neljän aikaan aamuyöstä. Jolloin sitten aamu-seitsemältä herätyskellon kilahtaessa laulutäti on väsynyt ja äkeä, eikä päivä ole vielä edes alussa.

Jotenkin outo olo töissä ollut niin eilen kuin tänäänkin. Migreeni teki tuloaan, huomasin sitten tänä iltana. Olin töissä seitsemään asti, mutta viimeisestä kahdesta tunnista ei ole juurikaan järjellistä muistikuvaa. Yhtäkkiä vain hokasin, että jaa, kello on seitsemän ja aika päästää lapsukaiset kotiinsa. Mitä olin töissä tehnyt? Ilmeisesti ei mitään kovin omituista, ei kukaan ainakaan maininnut. Autolla ajo kotiin tuntui lievästi sanottuna riskialttiilta touhulta, mutta vaihtoehdot olivat nollissa: busseja ei lähtöpisteestä noilla kellonlyömillä kulje, eikä 17 kilometrin kävely iltapimeässä pökkelöoloisena varsinaisesti houkutellut.

Kotona ihana esikoiseni toimeentui laittamaan itselleen ja pikkusiskolleen iltapalaa, ilmoittaen samalla, että meepäs äiti sää ja ota pitkä suihku. Kumman syyllinen olo tulee tuosta, kun tuo välillä osoittaa minulle huolenpitoa, vaikka kai siitä saisi olla iloinen. Empaattinen ja mukava tyttö. Eikä ole hädissään vuokseni, migreeni on vain migreeniä, ja hänkin tietää sen. Väistän antamasta hänelle vastuuta, vaikka onkin jo sen ikäinen, että paljosta selviäisi. Jotenkin... yritän ehkä jollakin tasolla korvata, hyvittää sitä, että hänen isänsä ei elä meidän kanssamme. Vaikka koenkin, että se ei ole ollut sellainen valinta, jossa olisin voinut tehdä toisin. Ja välit tyttäreensä on isä tyrinyt ihan itse.

 Täytyykö vanhemmuuteen aina kuulua ripaus syyllisyyttä?

S

JA MEILLÄ KAIKILLA OLI NIIN MUKAVAA

Niin olikin. Syysloma on jatkunut, edellisessä tekstissä mainitun kyläilyn jälkeen vastaanottavana osapuolena. Se samainen, ihana koirakaveri oli meillä kolme päivää vierailulla. Niin, niin iloisia olemme kaikki siitä, että edelleenkään en saa siitä allergiaoireita. Hämmästyttävää kyllä, en saanut niistä kyläilypaikkamme kissoistakaan, vaikka tutkitusti ja todistetusti olen molemmille herkistynyt. Voisikohan allergioista oikeasti parantua? Jollain salaperäisellä tavalla se vain häipyisi, niinkuin vaikka pitkä lievä flunssa, josta eräänä kauniina päivänä vain huomaat, ettei nenä enää vuodakaan? Toivoisin niin. :)

Ja Kuusamolainen Kikatuskonekin oli meillä pari päivää ilahduttamassa kotiväkeä. Sama tyttö, esikoiseni ystävätär, joka heinäkuussa vieraili ensimmäistä kertaa. Kiva likka tuo on edelleenkin, aivan ikävä tuli, kun äsken hänet bussille roudailimme. Jotenkin sen oloinen, että jos minulla olisikin kahden sijasta kolme tytärtä, niin se kolmas olisi varmaan hyvin pitkälti tuollainen.

Nyt on tuvassa perin hiljaista, olemme omalla porukalla.

Oikeastaan, tämäkin on kivaa.

S

TAHDON TANSSIA KANSSASI TÄNÄÄN KUTEN RIEMUSTA TANSSIA VOI

Me kävimme pikkuisen viikonloppureissun. Pakkasin Madeleineen jälkikasvuni, varusteita parille päivälle ja kauhean kasan herkkuja. Ajoimme hiukan pohjoisemmas, lempi-ihmistemme luo.

On tämä pariskunta, jonka mies-osapuoli on läheinen sukulaiseni sekä kummipoikani. Olin kuudentoista, kun hänen äitinsä pyysi minua esikoisensa kummiksi, ja olen pitänyt sitä suurena kunniatehtävänä. Tämä mies on myös minun esikoiseni kummi, ja jotta piiri pyörisi vielä pienempänä ja tiiviimpänä, on hänen vaimonsa kuopukseni kummi. Kolmekymppisiä, sympaattisimpia ihmisiä tässä maailmassa.

Vietimme hilpeän viikonlopun. Katsoimme elokuvia, söimme itsemme tainnoksiin kerta toisensa jälkeen, ja ennen kaikkea puhuimme ja nauroimme. Jaamme samankaltaisen huumorintajun, joka seuraa löytäessään ei lakkaa hersymästä. Kovin lapsirakkaina ihmisinä he osaavat luoda kodistaan sellaisen, minne on lastenkin kanssa luontevaa mennä vierailulle. Heidän kissansa ovat myös omien tytärteni suosikkeja. Vierailuumme kuului tällä kertaa myös aivan erityisiä tunnemyrskyjä.

Nyt, kun tätä kirjoitan, pyyhin kyyneleitä silmistäni. En muistanut, miten erilaiselta tuntuvat onnen kyyneleet, verrattuna niihin toisiin. 

Kas, kun sitten minulle jaettiin Suuri Uutinen. Heille tulee vauva.

<3

S

IKÄVÄN NYT KERRON TEILLE:

Bloggaaja sairastui. Piti ihan lääkärille mennä, kun kaikk´on kipeänä hällä, nenä, varpaatkin... NO, todellisuudessa vain kurkku, pää ja joka paikka. Kuumettakin. Lääkäri aikansa kyseltyään ja tutkittuaan antoi tuomion: mononukleoosi. Se, jota myös pusutaudiksi nimitetään. Meinasi bloggaaja tuossa kohtaa tuohtua, ei ole meinaan pusuteltu sellaisiin aikoihin, että niistä mitään tautia olisi voinut saada. Olen tuon pöpön aiheuttaman taudin sairastanut kerran vuosia sitten, ja luulin, että se on niinkuin rokot: kertaalleen sairastettava. Katin kontit, virus kuulemma jää elimistöön jonnekin jonkinlaiseen lepotilaan, ja saattaa sieltä sitten sopivassa tilanteessa aktivoitua uudestaan. Niin näköjään. Nyt olen sitten ihan raatokärppäillyt tämän viikon, ei jaksa, halua eikä kykene oikein mihinkään.

Tänään sen verran reipastuin, että pistin pyykkikoneeseen peseytymään vaatesatsin. Sen loppuvaiheessa huomasin pesuhuoneen lattiakaivon vetävän huonosti, ja päätin sen sitten putsata. Seurauksella, että se meni sitten täysin tukkoon. Puoli kylppäriä lainehtii. En ole vuosiin sitä itse putsaillut, kun exä hoiti yleensä sen homman... noloa, en muista, milloin olen sen viimeksi puhdistanut. No, ei auttanut muuta kuin soittaa nöyrästi putkimies, joka lupautui heti varhain huomisaamuna karauttamaan paikalle rasseinensa. 

Ihan kuin ei olisi tarpeeksi tylsää ollut jo muutenkin, nyt en sitten pääse tänä iltana edes suihkuun.

Jurnutijurnutijurnuti.

S

 KAIKKI NUORET TYYPIT


Olisi tehnyt mieleni otsikoida tämä "Smells like teen spirit", mutta ehkä se sentään olisi ollut vähän liian yliampuvaa. Olin eilisillan kouluttautumassa. Yksi kolmesta työnantajastani pitää meistä työntekijöistään huolta erinomaisesti, ja työssäjaksamistamme edesautetaan mm. säännöllisillä koulutuksilla, tällekin syksyllä näillä näkymin kaksi sellaista, muutaman tunnin mittaista rupeamaa.

Olipas taas niin kovin elähdyttävä koulutustilaisuus, tämä eilisiltainen. Kouluttajamme on Oululainen, meritoitunut pedagogi, musiikintekijä ja erittäinkin upea persoona. Tämänvuotiset kollegani ovat myös ihan uskomattoman upea ryhmä! Itse olen joukossa tosiaankin se vanhus: nämä kaikki muut ovat 25 vuoden hujakoilla, mutta eipä tuo haittaa. Mahtavia, rempseitä nuoria ihmisiä, joilla on jo näkemystä tähän yhteiseen työhömme ja ennen kaikkea koulutuksen tuomaa osaamista. Kauhean helppoa kommunikoida, kun ikäerosta huolimatta meillä on kuitenkin työasioihin yhteinen kieli, ja tavallaan samantyyppiset työkalut. Yhteistyökykyisen ja innovatiivisen oloisia persoonia kaikki. Uskon, että meillä on toisillemme monenlaista jaettavaa näissä kouluttautumisissa.

Paljon uutta eilisen jäljiltä mukaan lähtikin. Ihan konkreettisestikin, uutta materiaalia työstettäväksi ja opetuksessa käytettäväksi, mutta paljon myös ajatusten tasolla muhivaa kehittäytymistä. Nautin kovin, kun huomaan, että vielä näilläkin kilometreillä opin, kehityn, luon, uskallan.

S

VAIKKA TAHTOISIN KIELTÄÄ, KOITTAA SÄILYTTÄÄ

Niin kiireisiä päiviä, viikkoja, että arjesta selviämiseen menee toisinaan kaikki voimat. Kirjoittamiseen sitä ei riitä. Nyt jo helpottaa... Nautin töistäni, etupäässä. Pienimmäinen on sopeutunut päiväkotielämään loistavasti. Esikoinen täytti juuri 15 vuotta, ei halunnut enää juhlia. Kakuttelimme sitten oman väen kesken.

Minä olen pyörinyt muutamillakin treffeillä. Mistä näitä miehiä oikein tupsahteleekin? :D No, yksi ehdokas olisi mielellään tavannut lisääkin, minä en jotenkin löytänyt kipinää. Toisen minä olisin tavannut mielelläni jatkossakin, mutta hän ei innostunut minusta. Tuo olikin hassua... siis, kun hän sanoi syyksi, että olen hänen mielestään liian akateeminen hänelle duunarille. Kerta ensimmäinenkin. Kolmas oli tutun tuttu, kandidaatti suoraan jostain... no. Puhelimessa kivan oloinen tyyppi oli kahvilassa töykeä, huonokäytöksinen, epäkohtelias ja epäsiisti, ja ilmeisesti käyttänyt hammasharjaa edellisen kerran osapuilleen viime vuosituhannella... oijoi. Eli, ei mitään varteenotettavaa näköpiirissä tällä hetkellä.

Tänään sen sijaan varteenotettavaa postia: viimeinkin on käräjäoikeus antanut päätöksen Pienimmäisen asumisen ja elatuksen järjestämisestä. Ihan kuten oletin ja pitikin, hän asuu minun luonani, ja isänsä määrätään maksamaan elatusapua. Jota siis ei tietenkään tule koskaan, mutta saan heti huomenissa lampsia Kelalle hakemaan sitä sieltä. Nyt saan sitten vihdoin ja viimein hoitaa viimeisetkin eroon liittyvät asiat pois päiväjärjestyksestä. Saan jättää tämän ihan tyystin taakse ja todeta, että se oli sitten siinä. Nyt puhaltavat uudet tuulet.

Haikeaa. Mutta voimaannuttavaa.

S

MUN PAKONI LOPPUUN JUOSTU ON

Oli tänään semmoinen rankempi päivä. Uusia työpisteitä, uusia tiloja, toimintatapoja, ihmisiä. Yksi lastensuojeluilmoituksen tekokin mahtuu kevyesti keskiviikkopäivään, ja siihen käytetty aika myöhästytti jokseenkin kaikkialta muualta sen jälkeen. Niukin naukin kerkisin iltaviideksi varaamaani kuumakivihierontaan.

Siitä kyllä nautin taas suunnattomasti, vaikka ensin tuntui, että en kerta kaikkiaan kykene rentoutumaan. Vaan kun sitten hoitaja lopulta pyysi kääntymään vatsaltani selinmakuulle, huomasin ihan yllätyksekseni, että toimii se aina vaan. Pään kiireet ja pahat mielet pois pyyhkäisty. Tuo on kyllä niin elämää sulostuttava löytö... Muksujen kummit lahjoittivat minulle viime jouluksi lahjakortin siis siihen, ja muuten en varmaan tuota olisi koskaan hoksannut kokeillakaan. Olen vähän miettinyt, josko heillä oli siinä lahjoituksessa mukana lempeä vinkki, josko äiti-ihminen muistaisi välillä hoitaa itseäänkin. Vinkki on huomioitu, olipa se tarkoituksellinen tai tahaton. Varasin myös ensi kuun alkuun ajan lämpöisten kivien hyväiltäväksi. Sitä on melkeinpä mahdotonta kuvailla, se täytyy kokea. Joka ikisen sentin arvoista. Kun vielä yllätykseksi tänään hoitaja totesi, että jos olet niin ollut tänään paljon jalkojen päällä, hän vielä vähän hieroo sun jalkojakin... voi. Tunsin oloni levänneeksi, rentoutuneeksi ja hoidetuksi.

Pienessä nirvanantapaisessa ajelin kotiin, ja aloin iltapalan värkkyyseen. Postin välistä tipahti lattialle kirjekuori: postia käräjäoikeudesta. Nielaisin kerran ja avasin. Kyllä. Eilisestä saakka olen ollut virallisestikin eronnut nainen. Vapaa. Paperi, jossa lukee, että painajainen on ohi.

Ristiriitaisia tunteita. Helpotus ja huojennus. Vihdoinkin. Minä saan ihan virallisestikin nyt olla vain minä itse. En sellaisen vaimo, jonka en halua olla. Määritän itse, mitä olen suhteessa keneenkin. Surua ja harmitusta. Kaikesta huolimatta minä olisin hirveästi halunnut sen onnistuvan. Suoristuvaa selkää, kun muistan sen, mitä jo olen oivaltanut. Oman elämäni orkesteria johdan nyt minä itse. Enkä enää ikinä, ikinä en suostu pelkäämään.

S

NYT ON ELOKUU

Viimeisiään se viekin. Varsin raskas elokuu. Ilmeisesti tuo rankka, yli kolmen viikon lääkekuurirupeama on vienyt virrat vähiin siihen malliin, että iltaisin olen jaksanut lähinnä raahustaa kaupan valmisruokatiskin kautta kotiin torkkumaan Pikku Kakkosen ajaksi. Sen jälestä ehkä olen saanut pakollisia kotihommia aikaiseksi, mutta residenssin yleisen sotkuisuuden perusteella en lähimainkaan aina ole sitäkään. Nyt sitten kuurin loputtua iski, tietenkin, flunssa. Nokka tukossa, kurkku kipeänä. Veto pois edelleen. Kuuntelen vähän Juicea ja maksimoin murheellista olotilaa.

No, se on onneksi vain etupäässä fyysistä. Erityisiä ilonvälähdyksiä on tuonut tuon esikoisen touhuilut ja jutut. Hän on luonut vastikään uuden roolipelin nettiin, oikein hieno peli se onkin. Hän on itse piirtänyt sinne grafiikat, laatinut tekstit, kartat, kaiken. Ihan itse. Valtava työ, upea lopputulos. Ja mikä niin parasta, sinne on jo nyt alussa ilmoittautunut mukaan ihan mukavasti pelaajia. Olen iloinnut tästä hänen kanssaan. Ylpeäkin olen tuosta taitavasta ja aikaansaavasta tytöstä. Kummallista, miten hän on kuvataiteellisesti niin taitava ja lahjakas, ei ainakaan meiltä vanhemmiltaan ole sitä lahjakkuutta periytynyt lainkaan.

Ja sattui niin hauskasti, että kävi ilmi, että kaksi tuohon roolipeliin mukaan liittynyttä tyttöstä on samassa koulussa oman tyttäreni kanssa. Rinnakkaisluokilla. Ja ikään kun se nyt ei vielä olisi tarpeeksi yhteensattumaa, eilen selvisi, että he kaikki kolme ovat ilmoittautuneet samaan isoiskoulutukseen. Täysin toisiaan ennestään tuntematta. Ovat nyt koulussa sitten välituntejakin käyttäneet toisiinsa tutustumiseen, ja eilen menivät yhdessä isoskoulutuksen avajaistilaisuuteen. Tuo tyttäreni on vähän hitaasti tutustuvaista sorttia, ei kaikkein sosiaalisin tapaus, ja olen kovin onnellinen näistäkin uusista ihmisistä hänen elämässään. Mukavilta tytöiltä vaikuttavat nämäkin. Kovasti peukutan myös tyttäreni rohkeutta tehdä tällaisia asioita: laittaa omia tuotoksiaan julki, esitellä niitä muille, mennä uusien ihmisten keskelle... eivät  ole ollenkaan hänelle luonteenomaisia juttuja olleet tällaiset  tekemiset.

Tässä kohtaa puhutaan sitten kuvaamataidon opetuksesta. Tytär on harrastanut piirtämistä jollain tapaa koko pienen ikänsä. Minä en tiedä aiheesta mitään, joten olen kovin rajallisesti osannut häntä siinä ohjata eteenpäin. Yläkouluun mentäessä kävi hyvin nopeasti selväksi, että koulun kuvaamataidon opettaja on loistava. Karismaattinen ja innostava ihminen, ja upeasti työtään tekevä. Monipuolisesti työtapoja ja materiaalien käyttöä tarjoava, luova ja uskaltava. Ja toki, ilmiselvän lahjakkuuden tunnistava, ja sitä vaalimaan kykenevä. Tyttären harrastus on lähtenyt aivan uusille raiteille tämän upean opettajan myötä. Ja se positiivinen palaute, jota tyttö on monelta taholta tätä kautta saanut, on korvaamattoman arvokasta teinin hauraan itsetunnon kehitykselle. Se taas vaikuttaa niin moneen muuhun, koko elämiseen. Kunpa muistaisi tällaisille opettajillekin kertoa, kuinka merkittävää työtä he tekevät.

S

VARJOA JA VALOA

Minä ostin kesäkuussa auton. Entinen sai  katsastuskonttorilta niin pitkän vikalistan, että heikompaa olisi hirvittänyt. Minä kun en erityisen heikko ole, marssin vikalistan kanssa korjaamolle ja pyysin summittaista hinta-arviota.  Ystävällinen herrasmies aikansa ynnäiltyään totesi, että ymmärräthän nyt, että tämä on vain osviittaa antava arvio, ja näytti laskimestaan summan, joka olisi nelinkertaistanut vanhan hoppani arvon. Niin sitten löysin itseni autokaupoilta, suunnittelematta ja varautumatta. Pakko oli. Lähikaupungin eräs autoliike näytti mainostavan juuri tarpeisiini sopivaa pirssiä, käytettyä mutta erittäin sievällä pidolla ollutta ja hämmästyttävän vähän ajettua. Pääsimme hinnasta yhteisymmärrykseen, ja niinpä sitten ajoin liikkeestä ulos shampanjanvärisellä, ärhäkällä pikku kaunottarella, joka sai arkipuheessa nimen Madeleine. Olemme tulleet toimeen hyvin. Aikani ihmettelin, miksi tietyissä tilanteissa auton alta valuu nestettä. Kyttäsin tärinässä jäähdytysnesteen säiliötä, mutta ei se pahus vaju. Neste ei myöskään ole öljyä. Mitä sieltä tulee??? Koska toiminnassa ei ole ollut mitään ongelmia, en hätääntynyt, mutta olin jo soittamassa korjaamolle aikaa, kun ihan sattumoisin tuli erään ihmisen kanssa tuosta puhetta. Kylmälaitteen kompressori sieltä vaan välillä tyhjentää ylimääräisiään, kuuluu asiaan, ei tarvitse huolestua. Huojennus. Jatkoimme Madden kanssa yhteistyötä hyvillä mielin.

Sitten tuli eilinen. Kotikylän risteyksessä poliisiauto kaartaa perääni, laittaa vilkut päälle ja pysäyttää. Oletin, että olenkohan ryhmittynyt huonosti tai vilkuttanut liian myöhään, olin vähän ajatuksissani. Poliisi pyytää puhaltamaan, ja kertoo, että ajan katsastamattomalla autolla. Totean, että en muuten aja, tuon auton katsastusaika päättyy toukokuun lopussa, ja olen sen kesäkuussa autoliikkeestä ostanut katsastettuna. Sattumoisin kauppakirja oli minulla mukana, ja poliisit sitä hyvän tovin tutkivatkin. Soittivat yhden puhelun. Lopputulema: minulle myyty auto on myyntihetkellä ollut ajokiellossa, koska sitä ei oltu määräaikaiskatsastettu. Kirjoittivat sakon, mutta ilmeisesti järkyttynyt ilmeeni oli riittävän uskottava, kun totesivat, että sua on nyt huijattu. Eivät poistaneet kilpiä, mihin heillä olisi ollut oikeus, sillä ehdolla, että katsastan pirssin ensi tilassa. Kehottivat ottamaan autoliikkeeseen yhteyttä, ja maksamaan sekä sakon että katsastusmaksun, koska heidän mukaansa toiminta täyttäisi petoksen tuntomerkit, ja halutessani voisin tehdä tuosta rikosilmoituksen.

Minä harvoin suutun raivoihini asti, mutta nyt suutuin. En siis tietenkään poliiseille, he hoitivat hommansa kovin empaattisesti ja jopa avuliaasti, ei mitään ikävää sanottavaa heidän toiminnastaan. Mutta menin kyllä puhelinlinjoja pitkin tuohon kyseiseen autokauppaan. Autokaupoilla ollessani vanhasta pirssistäni ei oltaisi maksettu vaihdossa mitään, koska se ei ollut mennyt katsastuksesta läpi: "Me emme ota vaihdossa katsastamattomia autoja, koska emme voi myydä sellaista ulos". Paitsi, että minulle myivät. Perjantaina vasta, tietenkin, on heidän johtajansa paikalla, joka on ainoa ihminen, joka tuosta mitään voi sanoa. Kehotin ilmoittamaan johtajalle, että haluan perjantaina tiedon, kuka maksaa auton katsastuksen sekä sakkoni, ja että jos vastaus on, että minä itse niiden maksumieheksi jään, niin teen asiasta sekä rikosilmoituksen että julkisen. Nyt sitten odotellaan. Perjantaita.

S

VALON PISAROITA

Tuure Kilpeläinen on ihana. Olen paljon kuunnellut hänen tuotantoaan viime aikoina. Tykkään tunnelmista kovasti, tykkään myös artistiolemuksesta. Kaihoisa musiikki on kauhean vetoavaa.

Sain ystävältä ison kassillisen omenoita. Heidän pihapuunsa tuottavat satoa roimasti yli oman tarpeen, ja jakavat sitten näitä kaikille halukkaille. Niin, että viikonloppuna sitten oli ohjelmassa omenahilloamista ja omenapiirakan leipomista. Leipominen on minun lajini, leivon paljon ja mielelläni, enemmänkin leipoisin jos en haluaisi takapuoleni leviämistä jossain aisoissa pitää. Arkielämässä suosin helppoja ja nopeita reseptejä, en oikein piittaa piipertämisestä ja pikkutarkasta väserryksestä, vaan mieluummin teen tyylillä "sekaisin ja uuniin".  Ettei ikinä unohdu, tämä on paras piirakkaresepti ikuna:

NOPEA PIIRAKKA (tätini Marjan ohje)

4dl vehnäjauhoja
2dl sokeria
4tl leivinjauhetta
2tl vaniljasokeria
2 kananmunaa
2dl maitoa
100g voisulaa

omenaa pilkottuna tai marjoja, hedelmiä, mitä itse kukanenkin haluaa, runsaasti.
kanelisokeria omenien päälle maun mukaan

muruseos päälle: 
100 g voita
2dl jauhoja
1dl sokeria

Taikinaa varten sekoitetaan ensin kaikki kuivat aineet keskenään, ja sitten nuo muut joukkoon. Sekoitetaan tömäkällä lusikalla, tätä ei tarvitse mitenkään vatkata, kunhan menevät kunnolla sekaisin. Levitetään isolle uunipannulle leivinpaperin päälle. Näyttää ohuelta, siitä ei tarvitse huolestua. Omenat pilkotaan kuutioiksi ja levitetään suurinpiirtein tasaisesti pohjan päälle, ja täytettä saa olla runsaasti. Kanelisokeria omppujen päälle niin paljon kuin mieli tekee. Muruseoksen pyöräytän yleiskoneella, eli ainekset vain koneeseen ja pyörimään hetkeksi. Voisi nyppiä sorminkin sekaisin, ellei olisi näin laiska. Valmis muruseos ripotellaan omenoiden päälle, ja sitten vain paistetaan, 200 astetta, puolisen tuntia, riippuu uunista, kunnes muruseos on saanut väriä. Vanilja- tai kinuskikastike komppaavat piirakkaa ihanasti. Ja jätski. Nam. Hävisi pellillinen taas hujauksessa. :)

S

KELLON SEISAHTUVAN TAHDON

Niin täysiä päiviä, että hyvä jos koneella piipahtaa kerkiää....

Töitä. Hammasremonttia. Järeän lääkekuurin mukanaan tuomaa raatoväsymystä.

Ongelma. Tuli lapselle ongelma, joka vaati pikaista tarttumista, ja usean eri alan ammattilaisenkin valjastamista tositoimiin, jotta ongelma saataisiin joka suunnalta blokattua. Monta täydellisen unetonta yötä tämän vuoksi. Onni, että nämä mainitsemani ammattilaiset suhtautuvat asiaan sen vaatimalla vakavuudella. Ongelma on edelleen olemassa, mutta toivottavasti pääsemme siitä ajan myötä kokonaan.

Sain tänään tiedon, että haastemies on viimeinkin saanut toimitettua exälle paperit koskien sekä avioeroamme, että pienimmäisen huoltajuus- ja elatusasioita. Molemmat ovat olleet koko kesän auki ja tuossa kai pari viikkoa sitten haastemies minulta kyselikin, josko tietäisin miehen olinpaikkaan, kun hän ei saa toimitettua papereita miehelle, koska mies ei majaile enää siinä asunnossa, missä hänen osoitetietonsa ovat. Sain toissapäivänä korviini vihjeen, missä hän voisi majailla, ja laitoin tiedon välittömästi haastemiehelle, joka oli sitten toiminut ripeästi. Vihdoinkin nämä etenevät. Tarkoittaa myös, että parin viikon kuluttua olen virallisestikin eronnut. Vapaa. Tieto herätti ristiriitaisia tunteita. Kummallista, ihan odottamatonta haikeutta. Pari kevyttä kyyneltäkin jaksoin tirauttaa. Enimmäkseen kuitenkin huojennusta ja helpotusta: nyt se alkaa olla ihan virallisestikin ohi. Olen ihan vain minä itse. Ei tarvitse selittää kenellekään.  Ei sillä, että tarvitsisi muutenkaan. Mutta jos tulisi tilanne, että sitä tietoa tarvitsisin.

Niin. Minun kahvittelukaverini. Väsäämme viestejä toisillemme päivittäin. Kauheita määriä. Leppoisasti. Vaikea lukea, olemmeko vaan päivä päivältä paremmin kavereita, vai onko tässä jotain muutakin. Hän on eronnut itsekin, aiemmin.  Kerroin hänelle kahvitellessamme satojen muiden asioiden ohessa sen, että olen vastikään eronnut rumaksi ja ikäväksi menneestä suhteesta, ja että olen kyllä ihan avoin, toipa elämä mitä vaan vastaan, mutta aika varpaillani ja varuillani. Hän kiitti sen tiedon jakamisesta ja luottamuksesta, ja lupasi olla rehellisesti oma hankala itsensä. Hm. Sitten olemme viestitelleet, tosiaankin. Istun iltamyöhät facebookissa juttelemassa hänen kanssaan kummankin lasten nukahdettua. Ensin oli pari iltaa, että ei, sittemmin joka ilta. Hoopoa, teinimäistä. Istun koneelle, ja näen, että aha, sää oot jo täällä... mietin, että kehtaanko tänäkin iltana häiritä.  Ennenkuin ajatuksen olen loppuun saattanut, saan viestin. Hän kehtaa. Eikä minua häritse yhtään, ei todellakaan. Joko hän on täydellisesti ymmärtänyt, miten minua tällä hetkellä kannattaa lähestyä, tai sitten hän todellakin haluaa olla vain kaveri. Juuri tänään oivalsin, että tasan näin haluaisin mennä, jos ajatus olisi jonkinlaista parisuhdetta kehitellä: rauhassa. Ilman paineita tai odotuksia. Esittelemällä toiselle ensin minut kokonaan, ja ottamalla selvää siitä toisestakin. Pikkuhiljaa. Tuntuu tosi hyvältä istua ilta lätisemässä vaikka elokuvista.  Melkein toivoisinkin, että tästä jotain kehittyisi: olisi hämmentävän uusi kokemus tämä. Hämmentävää on sekin, että tämä ihminen on ollut vuodet minun hyvä kaveri, silloin menneisyydessä, eikä lainkaan sellainen, jota kohtaan voisin tuntea mielenkiintoa romanttisessa mielessä. Nyt en ole siitä enää ollenkaan varma. Outoa on myös levollinen mieleni tämän suhteen. Ihmettelen, miksi se viimeaikoina tutuksi tullut paniikki loistaa poissaolollaan.Tuntuu ihan vain siltä, että tämä menee juuri niin kuin pitää, menipä sitten miten tahansa.

Tähän tyyppiin minä luotan oikeasti. Typerää kai sekin on, mutta sen muinaisaikaisen yhteisen historiamme vuoksi minä luotan. Ja jo nyt hän on suoraan kysynyt minulta, sekä kertonut itsestään erinäisiä hankalia asioita, ihan vain, että olisimme samalla kartalla asioiden kanssa.  Juu, luotan. Aivan käsittämätöntä.

S

MISTÄ TUNNET SÄ YSTÄVÄN

Näin on taas luiskahdettu arkeen, vähän kerrallaan. Töitä muutamia tunteja päivässä, ei mitään maratontunteja vielä lainkaan.  Harrasteisiinkin palataan vähitellen. Eilen Esikoinen tuli ratsastustunnillaan hevosen selästä perin ennalta arvaamattomalla tavalla; vauhdilla ja väärin päin. Seuraamuksena jumahtanut niska,  puutunut jalka ja mahtavan mustelmainen takapuoli. Kulkee sitten koulussa lähipäivät muutoin kuin pyöräillen, ei tuolla kankulla pyöräillä. Eikä oikein jalallakaan.

Minä löysin vanhan kaverin. Törmäsin tyyppiin erään yhteisen entisen koulukaverimme facebook-sivun kommenteissa, ja tunnistin tutun nimen heti. Laitoin kaveripyynnön, ja olemme tässä pari iltaa viestitelleet kiivaasti, ja tänään sitten menimme aamukahville asti päivittämään lähes 30 vuoden aikaisia kuulumisia. Hän on nyt mies, isä, ja yhtä sun toista muuta. Nuo vuosikymmenet sitten olimme hyviä kavereita, aina siis "vain" kavereita, ja oli kyllä mahtavaa huomata, että juttu luisti käsittämättömän sujuvasti heti. En usko ollenkaan, että meistä mitään romanttista lähtisi kehkeytymään, en ainakaan aistinut mitään sensuuntaista kipinöintiä, mutta sovimme, että voisimme joku ilta tavata elokuvan merkeissä, meillä kun on siinä aiheessa yhteisiä kiinnostuksen kohteita kovinkin. Ihan kaverina. Älykäs, lämminsydäminen, laajan yleistiedon omaava ihminen juttukumppanina... luulen, että millään romanttisella sälällä en tätä edes haluaisi pilatakaan. Tää on älyttömän hyvä juttu just näin. Ja olenkin ollut vähän pilvellä sitten sen aamukahvin, oli niin kivaa löytää tuo ihminen takaisin. Kivalta tuntuu sekin, että tuo on nyt täysin toisenlainen mies- suhde, kuin mitä mulla nämä ovat viime aikoina olleet.

S

TIEN SELVEMMIN NÄÄN

Oli perjantai, ja menikin. Kävin peräti muutamia tunteja töissä, ja sitten taas viikonloppuun. Pienimmäinen oli töissä mukanani, reippaana ja hyväntuulisena, kuten aina. Niin, siis ei hän muutoin ole ketä tahansa muuta tenavaa reippaampi tai hyväntuulisempi, mutta hän viihtyy kovin töissä kanssani. Käyttäytyy kauniisti, tervehtii ja jutustelee kaikkien kanssa iloisesti, kertoo omia mukavia juttujansa, on innostunut ja kiinnostunut kaikesta. Hämmentävän helppo tenava. Olisikin ihan yhtä simppeliä aina kotona...  Hänellä on selkeästi viisivuotiaan tahtovaihe menossa, ja koska hänen äitinsäkään ei ole maailman pitkäpinnaisin ihminen, yhteenotot ovat väistämättömiä. Ja äänekkäitä. Ärsyttää, kun en aina jaksa ottaa tuota neidin vänkäämistä ja jankuttamista vastaan viilipyttynä. Sitten tulee korotettua ääntä, mikä tietenkin on äärimmäisen typerää ja epäaikuismaista, semminkin kun se ei auta yhtään mitään. Huomaan eron myös siinä, olenko itse levännyt vai väsynyt: väsyneenä pinna palaa herkemmin. Pitäisi muistaa tuokin.

Olisikohan aika kehittää jostain jonkinlaista omaa aikaa taas?

Töissä oli mukavaa, eikä koko elokuun aikana tarvitse vielä aikaisia aamuherätyksiä tehdä. Saamme pehmeän laskun työarkeen, ja siis myös päiväkotiarkeen. Yläkoululainen toki alkaa maanantaista lukujärjestyksensä suorittamista, ja siinä olikin järjestys, josta emme olisi niin piitanneet. Kaikkina muina aamuina koulu alkaa 08.10, paitsi tiistaisin 09.10. Aamu-uninen teini ei tule tästä nauttimaan. Toivotaan, että leppoisat pyöräilykelit jatkuvat vielä pitkään, hän kun pyöräilee koulumatkansa niin kauan, kuin säät ovat edes jossain määrin kohtuulliset. Bussilla kulkiessa hän joutuu lähtemään aikaisemmin, ja siis myös heräämään aiemmin.

Päivä päivältä minun pääni myös selkenee. Mitä enemmän saan aikaa selätettyä, sitä enemmän myös ymmärrän tapahtuneita, ja niitten syitä. Ja sitä helpompi on myös katsoa tulevaisuuteen, pohtia odotuksia ja toiveita. Mitä haluan tehdä itseni kanssa, mitä elämäni kanssa. Mitä on tehtävä, että haaveeni ja toiveeni voivat toteutua. Kaikki ne teot eivät tule olemaan helppoja, eivätkä mieluisiakaan, mutta ne ovat valintoja. Voin itse päättää, haluanko toiveideni toteutuvan, vai tyydynkö helppoon valintaan, pysyn mukavuusalueellani, mutta unohdan haaveeni. Valinnanvapaus on huikaiseva tunne. Olen juuri sisäistänyt, että tällä kertaa tahtipuikkoa heilutan minä. Minä päätän ihan itse.

S

EI AINA KÄY NIIN

Nyt se hyvästellään. Kesäloma. Haikealla, tykättiin susta, nähdään ensi vuonna taas. Kiitos, ihan hiukan vähäisempi helle riittäisi silloin, mutta jos ei muuta oo tyrkyllä, kyllä tämäkin kestetään. Teini suoriutui kouluunsa aamulla yllättävän vähän tuskaisena. Itselläni tuskaisempi olo... monta, monta huonosti nukuttua yötä takana. Hellekin, toki, mutta myös oikeasti tuskainen olo. Sain erääsen lääkitystä vaativaan vaivaani viime viikolla väärän diagnoosin ja siksi myös väärän lääkekuurin. Nyt sitten olen tuon penisilliinikuurin syönyt, eikä se mihinkään ole auttanut. Tänään suorin aamusta päivystykseen pyytämään, josko tälle keksittäis jotain muutakin syytä... No toki. Keksittiin tutkia, mistä oireet johtuivat, ja kävi ilmi, ettei sillä ollutkaan tuon alkuperäisen diagnoosin kanssa mitään tekemistä. Uusi kuuri eri aineella, pidempi ja jämerämpi myös, kun on tuo edellinen alla... Olo koko lailla huono. Väsyttää ja vähän oksettaakin. Toivottavasti tämä nyt tähän tehoaa. Alkaa olla mehut naisesta vähissä.

Veimme tänään Pienimmäisen päiväkotiin tämän kuukauden hoitopäivien aikataulut. Miten se paikka vieläkin minua niin ilahduttaa! Meitä tervehdittiin siellä lämpimästi, ja lapsi haliteltiin paikalla olleiden hoitajien voimalla iloisesti tervetulleeksi takaisin. Varmistettiin, että onhan saatu kaikki lippulappuset, joita pitää täyttää, ja että sopimusasiatkin ovat tulleet meille saakka tietoon. Semmoinen olo, että ainakin nuo tuolla tietävät, mitä tekevät. Töihinpaluuahdistuskin hiukan lievitti, kun muistin, että tosiaan, nyt ei enää tarvitse Pienimmäisen hyvinvoinnista työpäiväni aikana olla huolissaan, nämä hoitavat hommansa loistavasti. Huomenna minun päiväni. Työpäivä. Puolikas vain, eihän nyt sovi rehkimällä aloittaa, mutta silti. Kyllä se siitä lutviutuu. Totuttelua vaan.

S

KUN LUMET ON LÄHTENEET

Parempaan päin, kaiken aikaa. Tiedä, mikä murheenpuuska tuossa naisen valtaansa sai. Luulen, että nuo lienevät eron jälkilöylyjä, ehkä. Olen muutenkin huomannut viime aikoina itsestäni, että tunteet ovat nousseet tosi herkästi pintaan, kaikenlaiset tunteet. Nauran ja itken ihan yhtä herkästi. Sen, mitä tähän aiheeseen olen tietoa etsinyt, perusteella voisi kai päätellä, että monien vuosien tunteiden tukahduttamisen jälkeen alan pikkuhiljaa päästä jälleen niiden kanssa kosketuksiin, ja se nyt sitten "hiukan" lyö yli. Ihan tosi, ei kai? :D

Meillä muuten hajosi telkkari. Ajattelin, että kai sitä nyt kolmen ihmisen huushollissa pärjätään yhdelläkin, että katsellaan uusi sitten joskus myöhemmin. Viikonlopun mittaisen harjoitteluajan jälkeen olin valmis repimään hiukset päästäni: ei muuten pärjätä. Nuoriso ei jousta toistensa suuntaan piiruakaan siitä, kumpi saa katsoa ja mitä ja milloin. Vaikka ulkona on posottanut kolmenkymmenen asteen helle, nämä kaksi haluavat ehdottomasti katsoa TV-tä juuri silloin, kun on vain yksi. Luonnollisestikin eri ohjelmia samaan aikaan. Ja kaiken aikaa. Niin, että ajelimme sitten eilen kylille hankkimaan toisen. Ilahdutti kovin, kun löysin sopivan ihan tuosta omalta kylältä, ei tarvinnut kaupungille asti ajaa etsimään parkkipaikkaa hellesäässä. Sain vielä avuliaalta myyjältä perusteelliset ohjeet kytkemiseen, ihan loistavaa palvelua. Hirvitti, en nimittäin ollut eläessäni saanut minkäänlaista viihde-elektroniikkaa omin näpein asennetuksi niin, että se olisi toiminutkin. Nyt sain. Ja kotirauhan takaisin, parhautta. :)

Näitä ihmissuhdekuvioita olen nyt päässäni pyöritellyt, noin yleisellä tasolla, mitään viritystä ei nyt ole missään. Luulen, että annan ajan kulua rauhassa. Ehkä en ole ihan vielä niin rautaisella pohjalla, että haluaisin ryhtyä säätämään kenenkään kanssa mitään vakavampaa. Tiedän, että ihan vastikään ajattelin toisin, mutta nyt tuntuisi tältä. Kyllä, tietenkin kaipaisin rakkautta. Olisi ihanaa tuntea se ajatusten yhteensopiminen, läheisyys, kliseeperhoset vatsanpohjassa, ja se tunne, kun joku odottaa juuri minua ja minä häntä. Mutta ehkä nyt ei vain ole oikea aika sille. Rehellisesti, olen vähän epävarma, tuntuuko koskaan siltä, että olisin ihan ehjä, mutta ehkä joskus vielä kuitenkin tarpeeksi ehjä, että voisin sitä vähän paikkaillun näköistäkin pakettia jollekulle ehdottaa. Saa nähdä.

S

JOS PERILLÄ HUOMAISIN SEN

Lasketaan päiviä koulun alkuun, töiden alkuun, päiväkotielämän alkuun. Vaikka kesä hohkaa kuumuuttaan täydeltä laidalta, ihan kuin yrittäisi vakuuttaa, että ei nyt vielä, ei ei.

Minun henkinen kasvuni on niin kauhean ohutta, pinnallista. Olen ihan jumissa näiden viime aikojen tapahtumien kanssa. Luulin, että en enää saisi itseäni enempää rikki, mutta pah, kuinka tyhmä sitä oikeasti voi ollakaan. Ennen tuota pikkuista ihmissuhdeseikkailua en tuntenut itseäni yksinäiseksi enkä surkeaksi, oikeastaan olin suurimman osan aikaa varsin tyytyväinen elämääni, tähän meidän elämään, omannäköiseen. Sitten tyhmyyksissäni varastin maistiaisen toisesta elämästä, ihmisestä, kosketuksesta. Nyt olen yllättäen ihan kauhuissani sen asian edessä, että voi oikeasti olla, etten enää koskaan löydä ketään, jonka kanssa toisemme kelpuuttaisimme elämään yhdessä. Epätoivo löysi tiensä syvyyksistä ulos, eikä suostu millään häipymään. En oikeasti tajua, mistä tuo paniikki iskee. Tiedän olevani ihan pärjäävä ja kykenevä ihan hyvineni, enkä tarvitse ketään pönkittämään egoani tai ruuvaamaan tauluja seinille. Rakkauden kaipuu on ihan kauhea.

Istun terassilla auringossa ja pyyhin vaivihkaa silmänurkkiani. Vahva, sankari minä.

S

MINUN TUULESSANI SOI

Kesä on ollut pitkä. Tasan viikon saan vielä vapaasta nauttia, sitten on aika astua taas työarkeen. Vielä tänään se tuntuu inhottavalta ajatukselta, mutta kaipa ajatukseen totutteleminen on vain aloitettava.

Manitsin jo aiemmin, kuinka olen alkanut etsiä vaihtoehtoisia muotoja kehittää omaa jaksamistani ja hyvinvointiani. Internetin hämmentävästä maailmasta löytyy tietoa niin paljon kuin vain sitä hakea jaksaa, ja välillä osuu oikeaan. Olen tutustunut monenlaisiin mielenhallinnan menetelmiin, samoin myös avannut henkistä puolta itsessäni moneen suuntaan.

Jo lapsena minä olin vähän kummallinen. Tiesin ja näin asioita, mitä käsittääkseni kaikki muut eivät tienneet tai nähneet. Tiesin tapahtumia ennalta. Tiesin, missä toisten kadonneet esineet ovat. En tiedä, miksi tai mistä tiesin, tiesin vain. Näin ne kuvina mielessäni. En juurikaan näistä kenellekään puhunut, kun en itsekään ymmärtänyt asiaa. Kun vartuin, suljin nämä kanavat tarkoituksellisesti, koska koin, ettei niitä hyväksyttäisi. Ja näin elin vuosia. Kuluneen vuoden aikana olen myös varoen availlut näitä mieleni kanavia uudelleen. Tunnen, että en enää voi elää muita miellyttääkseni, ja niin voin ja uskallan olla oma itseni. Myös tässä kummallisessa, arassa kohdassani.

Näitä nyt sitten näkyy. Eilen viimeksi tuli todella omituinen, ikävä tunne erääseen ihmiseen liittyen, suuri huoli ja paino sydämessä. Laitoin hänelle lyhyesti viestin, että olen nyt huolissani, onko kaikki hyvin. Hän olikin sairaana, yksin kesämökillä, ja pyysi minua päivystämään, mikäli tarvitsisi sinne apua. No, hän toipuu jo hyvää vauhtia. Mutta näitä nyt sattuu koko ajan, päivittäin. Näen, kuulen, tiedän, tunnen. On kuin olisin irrottanut tiukan korkin, ja virta viimeinkin kulkisi päästä varpaisiin. Ei kyllä hajuakaan, miten näistä asioista voisin kertoa, mikäli vastaani tulisi mahdollinen kumppaniehdokas. Hörhö mikä hörhö. Mutta tällaisena riitän itselleni. Ihan kohtuullinen alku kai sekin.

S

TUULEE SIELUUN ASTI

Voi tätä minun hoopoa elämääni.

No. Tämä maailma on nykyään ilmiselvästi hämmästyttävän pieni. Meillä oli kaksi päivää täällä kovin mieluisa vieras. Teinityttö, jota en ollut koskaan aiemmin edes nähnyt. Vierailulla, josta oli sovittu puhelimitse hänen ja hänen vanhempiensa kanssa, joita myöskään en ole koskaan tavannut. Tämä tyttö on esikoiseni hyvä ystävä, vaikkeivät hekään olleet aiemmin toisiaan tavanneet. Siis elävänä nenätysten, toki ovat tunteneet toisensa jo pitkään. Tutustuivat netissä yhteisen harrastuksensa puitteissa, ja siitä se ajatus sitten lähti. Koko viime talven on tuossa seinän takana läyrytty megapitkiä puheluita netin välityksellä, hihitelty kovin teinityttömäiseen tapaan iltakausia. Ja niin vain löysin poppooni tässä iltana muutamana bussiasemalta vastaanottamassa tätä vierasta toiselta puolelta Suomea.

Hirveän hupaisa vieras olikin. Reipas, avoin ja hyvin puhelias ja hauska, solahti vaivattomasti tähän meidän vakiokokoonpanoomme. Hitusen olin järjestänyt ohjelmaa, tiedekeskusvierailun ja pizzerian muodossa, mutta etupäässä teinit hoitivat itse oman ohjelmansa. Notkuivat uimarannalla, katsoivat leffoja popcornkippojen kera, ja enimmäkseen hihittivät. Puhuivat selvästikin hyvin paljon, mutta se hihitys jäi päällimmäiseksi muistoksi. Tänä iltana saattelimme tytön paluubussiin, ja seuraavasta vierailusta ja vastavierailusta puhuttiin jo. Olen iloinen siitä, että tämä maailma on näin pieni. Minun nuoruudessani nämä kaksi hengenheimolaista eivät koskaan olisi toisistaan kuulleetkaan. Tämmöiset tuttavuudet tuovat lämpimiä tuulia sieluun.

Se, mikä kylmää tuo, on sitten se oletettavissa oleva. Se, mitä pidin omana vainoharhaisuutenani, olikin ihan todellista. Jatkan aikuista matkaa itsekseni. Surettaa, muttei niin paljon, kuin olisin luullut. Hiukan helpottunut olo siitä, että selvästikin omat aistini ja ymmärrykseni edelleenkin palvelevat minua moitteettomasti. Pitäisi vain muistaa ja uskaltaa luottaa itseensä. Jos joku tuntuu olevan selittämättömällä tavalla pielessä, se todennäköisesti onkin. Tunne ja intuitio ovat ihan kunnioitettavia lahjoja, joiden antamaan tietoon pitäisi suhtautua asiaankuuluvalla vakavuudella.

Surettaa myös se, että luottaminen mahtaa käydä jatkossa entistäkin vaikeammaksi. Haluaisin omaan sieluunikin jo vähän lämpimiä tuulenvirtauksia.

S

MÄ LUIN EINOA KESÄLLÄ KERRAN

Ja kaikkea muutakin. Meidän asuntomme jatkuu pihan puolelle terassiksi, joka on helletaivas. Puoliltapäiviltä alkaen sinne paistaa aina iltaan asti. Mukavat, lokoisat tuolit sallivat pidemmänkin löhöilyn, ja pojat, että sitä on harrastettu! Hissuttelen sinne ensimmäiseksi aamulla kahvimukin kera, ihan hiljaa, etten herättäisi lapsia. Helleilma tuoksuukin ihan erilaiselle kuin muu, paahteiselle ja palaneelle. Toivon kyllä jo sadetta, ukkonen tekisi poikaa, mutta kyllä tämänkin sietää.

Röhnötän terassilla ja luen. Juorulehtiä, kirjoja, hätätilassa tavaisin varmaan vaikka Lidlin mainoslehtisiä, jotenkin lueskelu kuuluu terassilöhöämiseen. Välillä nousen ja teen jotain hyödyllisen näköistä, nyhdän muutaman rikkaruohon kukkapenkistä tai kastelen tomaatteja, ihan vain ollakseni edes hetken ajan sen näköinen, etten TODELLAKAAN käytä päivääni ihan vaan koomailuun. Tiedä häntä, meneekö tuo kenelläkään läpi. Kenellä pitäisikään.

Lasten kanssa suuntaamme mielellämme uimarannalle piknikille, paitsi että nyt on ollut siihenkin liian kuuma. Retkeilyihimme kuuluvat olennaisena osana eväät; ilman niitä se nyt vaan ei yksin- kertaisesti ole mikään retki. Eväissä täytyy olla aina jotain pientä suolaista, yleensä voileipiä tai kinkkujuustocroisantteja. Täytyy olla myös vaniljamunkkeja,  tästä olemme erityisen tarkkoja. Muunlaiset munkit tai ylipäätään leivonnaiset eivät käy. Ja sitten jotain tuoretta ja makeaa, mansikoita, vesimelonia, vadelmia, nektariineja, oikein hövelinä päivänä niitä kaikkia. Ja pillimehua, sitä sinisessä purkissa olevaa, ja vettä. Paljon vettä. Ja retkeen kuuluu myös, että se tapahtuu jonnekin jonkun veden äärelle, koska retki ilman vanilja-mansikka-tahmaisten sormien pesua luonnonvedessä ei nyt vaan ole mistään kotoisin sekään. Hihittelemme itseksemme näille kummallisille päähänpinttymillemme.

Tämmöisinä loikomispäivinä on aikaa myös ajatella. Ajatella kaikkea, mitä on viime aikoina tapahtunut. Olen löytänyt itsessäni ikäviä läheisriippuvuuden oireita, ja ne saavat oloni ajoittain kovin tympeäksi. Historiani kun on se mikä on, siinä mielessä tuo ei ihan hirveänä yllätyksenä itselleni tullut. Olen vähän siinä vaiheilla nyt, pitäisikö niihin oireisiin hakea jotain ammattiapua, vai tulenko niiden kanssa toimeen ihan vain tiedostamalla ne ja pyrkimällä hallitsemaan omia reaktioitani. En haluaisi tärvätä tätä erään ihmissuhteen alkua sillä, että tukehdutan toisen roikkumisellani, mutta toistaiseksi olen voinut hallita vain toimimistani, tunteitani ja reaktioitani aika huonosti. Varmaan tuokin on asia, mikä pitää jossain vaiheessa ottaa puheeksi.

S

SINULLA ON SITKEÄ SYDÄN JOKA LYÖ

Järjestin itselleni omaa aikaa. Edellisestä itsekseni olosta on kutakuinkin vuosi. Tuli siis tarpeeseen. Pyysin äidiltäni miehineen, josko saisin tuoda tyttöni heille kyläilemään pariksi päiväksi. Olivat asiasta enemmän kuin mielissään, ja lapsetkin intoa piukassa. Niin sitten vein tytöt mummulaan, olivat kaksi vuorokautta. Kaikki oli mennyt loistavasti, ja äitini ehdottikin, josko otettaisiin tämä ihan vakituiseksi käytännöksi, vaikka kuukausittain. Tartun tarjoukseen, nähtäväksi jää, kuinka usein. Mutta tartun kyllä, iloisena ja kiitollisena. Käytännössä tämä on lähestulkoon ainoa mahdollisuuteni saada semmoista omaa aikaa, joka on enemmän kuin muutaman tunnin kerrallaan, ja vaikkapa univajeen paikkaamiseen.

Paitsi, että minulla oli suunnitelma. Tai, se suunnitelma esitettiin minulle heti sen jälkeen, kun tytärten mummolareissu varmistui. Ja niin minulla sitten oli vieras. Kaksi päivää vietin aikaa itsekseni, makasin omalla terassilla auringossa autuaassa koomassa ilman, että kertaakaan piti pyyhkiä pyllyä tai nenää tai setviä sisarusriitaa. Vähän lueskelin. Ruoaksi pyöräytin salaatin tai smoothien. Kuuntelin musiikkia. Nautin hiljaisuudesta. Mutta illat ja yöt minä puhuin ja kuuntelin, kuuntelin ja puhuin. Alunperin piti vain yksi ilta, mutta, no se vähän venähti. Onneksi ei ollut univelkaa, se nimittäin ei olisi nyt korjaantunut. Mutta sain aikaa tutustua rauhassa tähän ihmiseen. Ja hän minuun. Ilman, että koko ajan olisi pitänyt kelloa vilkuilla. Kävi kovin selväksi, että meillä riittää keskustelunaiheita, ilmeisestikin loputtomiin. Kävi myös suurempinumeroisilla pikkutunneilla selväksi, että meillä on myös muutenkin hyvin yhteen toimiva kemia. Ja se, että vaikka olin ihan jo unohtanut, minä olen olemassa muutakin, kuin äiti.

Hän on nyt viikon matkoilla, ja lapsetkin taas kotona, ja minä saan sulatella tätä kaikkea. Ei kai elämästä koskaan tiedä varmuudella, miten asiat etenevät, sujuvat, kehittyvät. Hyvätkin asiat voivat mennä pilalle, tai huonoista saattaa versoa onnea. Tällä hetkellä olen häälyvässä tilassa- toivon ja kauhun raja on uskomattoman ohut. Pidän valtavasti, uskallanko rakastua, on asia erikseen.  Opettelen luottamista, pikkuhiljaa. Mutta kaikista epävarmuudentunteista huolimatta, on jotain... no, kävelen tukevammin maassa kiinni. Olen vahvemmin elossa. Tunnen, miten tuo kliseisen palasista liimailtu sydänparkani on taas toimiva. Meni syteen tai saveen.

S

THE WINNER TAKES IT ALL?

Ukkospäivä täällä. Hellepäivä. Itsellinen päivä.

Nyt on niin paljon tapahtunut moneen suuntaan ihmissuhderintamalla, että olen miettinyt paljon avoimuutta. Ja sen jonkinlaista vastakohtaa, ihmissuhdepelejä.

Lähimpieni kanssa haluaisin kaikkien ihmissuhteiden olevan täysin suoria ja avoimia, vailla minkäänlaista kytköstä niistä riippumattomiin asioihin. Tietenkin, joskus on sanottava toiselle jostain ikävästä asiasta, mutta senkin voi valita, miten on suora ja rehellinen. Ilkeä ei tarvitse, eikä saa olla. Olen yliherkkä tahalliselle ilkeydelle.

On ihmissuhteita, joissa saa olla parhaimmillaan. Otetaanpa vaikka tuo kälyni. Jaamme samankaltaisen, hiukan vinksahtaneen huumorintajun ja kovin yhteneväisen arvomaailman. Emme myöskään ole toistemme elämissä päivittäin mukana, joten ristiriitoja ei synny. Olemme toisillemme jotakuinkin parhaimmillaan, aina kun olemme tekemisissä. Silti koen, että suhteemme on avoin ja lämmin ystävyyssuhde, koska käymme myös keskusteluja kipeistäkin elämäämme liittyvistä asioista.

Äitini on Äiti. Sukuni matriarkka, joka lempeästi mutta raudanlujalla otteellaan koettaa hallita kaikkia ympärillään. Hän on siihen kasvanut, enkä häntä muunlaisena osaisi kuvitellakaan. Hänen kanssaan rehellisyys on haasteellisempaa. Täytyy huomattavasti enemmän käyttää energiaansa sen pohtimiseen, mistä asioista kannattaa puhua, mitkä on viisaampaa jättää käsittelemättä. Hän on kaikissa mielipiteissään kovin varma ja ehdoton, eikä pysty ymmärtämään, jos joku toinen olisikin aivan toista mieltä hänen kanssaan: silloin hän kertoo asian uudelleen ja uudelleen, niin kauan, että toinen myöntää hänen olevan oikeassa. Tai ainakin luovuttaa. Rakastan äitiäni kovin, hän on kivijalkani, johon tiedän voivani aina tukeutua, tarvitsinpa millaista apua ja tukea tahansa, mutta sen tuen hakemisellakin on hintansa.

Kenties rehellisimmillään olen suhteessa lasteni kanssa. Tyttäreni ovat monin tavoin eri maata keskenään, luonteenpiirteiltään ja ominaisuuksiltaan. Koen silti, että meidän välimme ovat täysin avoimet. Jopa teini puhuu minulle asiansa, ja ellei puhu, sanoo suoraan, että tästä en halua puhua nyt, ja kertoo sitten hiukan myöhemmin. Olen näille niin rehellinen kuin ikinä kykenen. Toki, välillä täytyy miettiä, miten monenlaisista aikuisten asioista osaa annostella riittävänkokoisen annoksen lapsille, mutta parhaani yritän. En valehtele, en kiertele, en sumuta. Näytän tunteeni, ja sen meillä saavat lapsetkin tehdä. Kolmisin muodostamme turvasataman, jossa saa olla juurikin sellainen kuin on, epätäydellisenä rakastettu ihminen. Haluan uskoa, että lapsetkin kokevat tämän näin.

Päänvaivaa aiheuttaa tämä uusi. oraalla omaa rauhallista vauhtiaan kasvava ihmissuhde. Mies. Entisessä elämässäni olen ollut niin monenlaisien pelien kohteina, että ajatus saa vatsan kiertämään. Nyt en halua siihen ryhtyä. Tiedän, että voin päättää vain omista teoistani ja ajatuksistani. Päätän olla avoin ja rehellinen tässäkin kohtaa. Toivon, että se ymmärretään oikein. Jos olen epätietoinen, kysyn. Jos pelkään, kerron senkin. Jos olen iloinen, näytän sen, tai jos hämmentynyt, ilmaisen senkin. Jos ikävöin, pidän, suren, innostun... niin. Eniten pelkään, että toinen pelaa jotain peliä, jota en edes huomaa. Tästäkin olemme puhuneet paljon. Luulen tulleeni ymmärretyksi. Pelissä kun on aina häviäjiä.

Ihastus.

S

PYSY AINA PIKKUVELJENÄ

Me kävimme reissussa. Hyppäsimme asuntoautoon ja huristelimme sillä toiselle puolen kotimaata kylästelemään. Rakkain kyläpaikka maailmassa: veljeni ja hänen perheensä luona. Emme olleet tavanneet kahteen vuoteen. Olimme toki säännöllisesti yhteydessä, mutta ei se ole sama asia ollenkaan.

Minulla on siis pikkuveli. Viitisen vuotta nuorempi, päätään pidempi. Aikamies, perheenisä, aviomies, poika, pikkuveli. Hän on vakavasti sairas, ja me kaikki läheiset sekä rukoilemme, että pidämme sormemme ja varpaamme ristissä hänen tervehtymisensä puolesta.

Veljellä on myös perhe. Hurmaava kälyni, jonka kanssa löydämme niin samanlaisen ajatusmaailman ja aaltopituuden, että se saa meidät itsemmekin sitä hämmästelemään. Sielunsiskoni. Ja tytär, kahdeksanvuotias, jota voi kuvata vain sanalla prinsessa. Kaunis ja herttainen.

Mutta ennenkaikkea, se veli. Olimme kylässä kaksi päivää, jonka jäljiltä olemme taas toistemme kartoilla vieretysten. Jaoimme kaiken sen, mikä viime vuosina on jakamatta jäänyt. Tai melkein kaiken, jäi puhuttavaa vielä seuraavallekin kerralle. Päätimme yhdessä, että siihen ei saa mennä näin kauaa. Haluan tietää, millainen hänen maailmansa on tänään ja huomenna ja ensi viikolla. Ensi vuosi ei riitä. Haluan olla jakamassa onnellisten hetkien lisäksi myös epätoivoa ja masennusta. Koska hän on minun pikkuveljeni. Omien lasteni jälkeen kenties rakkain ihminen tässä maailmassa.

Siitä on kauan, yli kaksikymmentä vuotta. Veljeni lähti ylioppilasjuhliensa jälkeisellä viikolla suorittamaan asepalvelustaan. Minä ajoin hänet toiseen kaupunkiin kasarmille. Kohtalon kieron huumorintajun ilmentymänä autoradiosta soi Noitalinna Huraata, Pikkuveli.

 "Pysy aina pikkuveljenä
ja lintuna,
älä koskaan miehisty.
En meidän taloon
lisää aikuisia halua."

Nieleskelin itkua, koska ei tuommoisista silloin kehdannut. Nyt kehtaisin.  On se miehistynyt, ihan täysin. Mutta pikkuveljenä se silti on pysynyt.

S

TAHDOTKO TOSIAAN

Tänään olen pohtinut paljon ihmissuhteita, aina vaan. Tai ei oikeastaan pelkästään tänään, useamman päivän.

Tapasin hyvän ystävättäreni, joka on erokriisinsä keskellä. Juuri niin kipeässä ja ahdistavassa vaiheessa, kuin itse olin osapuilleen vuosi sitten. Siinä tilassa, että aamuisin ei tahdo päästä vuoteesta ylös, kun kurkkua niin kuristaa. Istuimme iltaa. Lohdutin, miten osasin. Tapahtumat heillä olivat kovin toisenlaiset kuin omassa elämässäni, mutta olin korvana ja olkapäänä. Toivon sydämestäni, että hänen valoisampi päivänsä on lähellä.

Vuosi sitten olin itse niin syvällä, kuin ihminen voi tunteittensa puolesta käydä, sairastumatta. Silloin eräs rakas ystäväni otti selviytymiseni sydämenasiakseen. Hän soitti päivittäin, laittoi useita tekstiviestejä myös. Hirveimmässä vaiheessa hän kävi päivittäin milloin minkäkin tekosyyn varjolla meillä, ihan vain katsomassa, että olen ok, ja tarkistamassa, tarvinko apua. Kauheimman lamauksen päivinä hän tuli ovelle ruokakassin kanssa, ja laittoin aterian minulle ja lapsille.  Otti lapsia luokseen päiväksi, että sain itkeä ääneen kotona. Hän, perheellinen ihminen itsekin, istui iltoja kuuntelemassa ahdistustani. Kiskoi minua sekunti kerrallaan takaisin maan pinnalle. En varmaan koskaan osaa tarpeeksi hänelle ilmaista, kuinka kiitollinen nyt olen tuesta, jota häneltä silloin sain. 

Koetan kierrättää hyvää parhaani mukaan.

Kyllä nämä myös pistävät miettimään, miksi ylipäätään haluaa ihmissuhteeseen. Miksi edes haluaa pistää itsensä alttiiksi? Miksi tarkoituksellisesti tarjoaa itseään toiselle, vaikka tietää epäonnistumisen olevan niin valtavan todennäköistä?

Miksi asettaa itsensä arvioitavaksi? Verrattavaksi kaikkiin entisiin exiin, kaikkiin vastaan käveleviin nuorempiin, kauniimpiin, älykkäämpiin, tyylikkäämpiin... vertailukohteiden määrä voisi masentaa. Tämä on tällä hetkellä minun päällimmäinen kipukohtani. Riitänkö, osaanko, kelpaanko? Olen mielestäni realistinen: kahden lapsen päälle nelikymppinen yksinhuoltajaäiti ei ole ehkä markkinoilla kaikkein kuuminta hottia. Jos mahdollinen kumppaniehdokas olisi sitä kovastikin, onko uhkarohkeus tyhmänrohkeutta?

Ajatella, että näillä kilometreillä ei kukaan ole enää vailla kolhuja. Jos olisi, se tarkoittaisi, ettei ole elänyt, ja sellainen ihminen näissä vuosissa olisi jo, no, pelottava. Luottaa, että jos toinen arvioi omin silmin, korvin, ymmärryksin, minut hyväksi, kelvolliseksi, kiinnostavaksi, hurmaavaksi, siihen voisi tyytyä, luottaa. Olla kyseenalaistamatta hyväksyntää.

Niin. Luottaa.

Siinä pulma.

S

HELLE, PÄIVÄKAUSIA JATKUVA HELLE

Voihan kesä! Meinasin jo otsikoida kolmanteen kertaan, että "mikä kesä", mutta ehkä tuo on kohdalleen osuvampi. Täällä helteytyi jo kolmas aamu käsittämättömissä, lähes 30 plusasteen lukemissa, pilvettömän taivaan myötä. Eipäs juuri ole sisätiloissa tullut sitten aikaa vietettyä. Mount Laundry kasvaa ja tursuaa jo roimasti yli pyykkikorin, villakoirat tekevät invaasiota nurkissa, mutta tämä huoleton äiti senkuin rapsuttaa pihaa ja koomaa terassilla auringossa. Ruoanlaittokin on siirtynyt niin pitkälti ulkotiloihin, kuin mahdollista: grilli pöhisee terassilla, ja salaatitkin on näppärä pilkkoa ulkosalla. Laiskan ihmisen ruokaa tuo grillimuona, olen huomannut. :)

Rakastan kesää, muustakin syystä kuin tuossa taannoisessa postauksessani puhumasta loma-ajasta. Lämpö on minun juttuni. Talvi on aikansa kiva, mutta nimenomaan aikansa. Yleensä Jouluun asti menee juuri juhlaa odotellessa, mutta sen jälestä alkaa kituutus. Flunssat ja muut pöpöt pääsevät vauhtiin, ja kylmyys maksimoi kurjuutta. Tuntuu, että teen hidasta kuolemaa pitkinä, pimeinä talvikuukausina, ja haluaisin vain hautautua peittoihin ja sanoa maailmalle heipat vähäksi aikaa. Ja juuri tuohon aikaan pitäisi jaksaa töissäkin vielä olla energisimmillään ja reippaimmillaan, vähänkö kohtuutonta! No, viime talvi oli kylläkin tässä suhteessa kovin ihmeellinen, ja ellen olisi huolissani ilmastonlämpenemisestä, toivottaisin moiset pseudotalvet lämpimästi tervetulleiksi.

Nyt tätä sitten piisaa. Ihokin tuntuu erilaiselta, kun se saa nauttia auringosta. Siinä mielessä en tosin ole auringonpalvoja, että käristäisin varsinaisesti itseäni. Nahkani on kovin herkästi ja pahasti palavaa sorttia, joten pitäydyn paisteessa maltillisesti. Lapset ovat meillä tässä kovin eri maata: Pienimmäinen on myös hyvin vaaleaihoinen, ja häntä saa todellakin suojella palamiselta tarkoin. Esikoinen taas on perinyt isovanhempiensa ihonlaadun: päivettymättäkin oliivinsävyisen, jokseenkin palamattoman, ja sellaisen, että kun vähän nenäänsä auringolle näyttää, hän on tasaisesti kauniin päivettynyt. Kadehdittavaa. :D

Retkeä tälle päivälle vielä suunnitteilla, tarkka määränpää vielä hiukan auki. Sää sallii monenlaiset suunnitelmat, jotka toisenlainen keli tekisi haastavimmiksi.

Muuten, sydämessäkin on tällä hetkellä kovin lämmintä.

S

NIIN AINA ON, SURU MEITÄ HELLII HETKEN

On niin paljon nyt parin päivän sisään tapahtunut. Yksityisasioita. Tai on väärin sanoa asioita, yksi tietty asia vain, mutta tuntuu siltä, että se on valtavan paljon ja muuttaa koko elämisen kulkua.

Kummallista, miten sitä joutuu jonkun yksittäisen, sinänsä pienen asian tiimoilta miettimään melkein koko olemisensa ja ajattelunsa tapaa.

Viimeisintä vuotta lukuunottamatta elin kauan jonkinlaisessa kauhun tasapainotilassa. Kun oppii siihen, että vaikka kuinka hyvältä näyttää, ennemmin tai myöhemmin jostain räsähtää, siihen alkaa tottua. Ensin mieli, sitten kehokin.  Pelkäsin pahinta, odotin kauhua, olin varautunut siihen koko ajan. Kellon ympäri. Jossain vaiheessa menetin yöunenikin sen vuoksi, eihän unessa voi olla jatkuvasti taisteluvalmiina. Melkoisesti vuoden verran olen nyt harjoitellut nukkumista, ja se jo ajoittain sujuukin. Käsittämättömän suuresti se vaikuttaakin myös valveillaoloajan sujumiseen.

Nyt olen joutunut käymään itseni kanssa pitkiä, napakoita keskusteluja tämän suhteen. Miten voisin olettaa, että otan uuden ihmisen elämääni ajatuksella "olkoon tuossa kunnes tekee oharit"? Niinpä. Ei voi. Eikä voi olettaa toisen siihen tuolla olettamuksella tulevan. Mutta nyt on tämä ihminen, joka voisi olla tulossa. Haluaisi siihen mukaan. Joka on avoin ja puhuu rehellisesti oman historiansa kipeistäkin kohdista. Pitäisi vain avata itsensä uudelle. Antaa toivon tulla ja päästää surusta ja pelosta irti. Että vaikka tietää, että tuolla ei oikeasti voi olla mitään syytä haluta minulle kuin pelkkää hyvää, se pitäisi vielä osata ja uskaltaa uskoakin.

Pitäisi myös selvittää itselleen, kuinka paljon pimeästä menneisyydestään on toiselle valmis avaamaan. Täytyykö toisen tietää joka ikinen kolhuni, voidakseen ymmärtää, miksi olen rakentunut tällaiseksi? Kuinka perusteellisesti toista ylipäätään on tarpeen ymmärtää, missä kohtaa riittää vain, että hyväksyy?

Vaikka näitä nyt käyn mielessäni tauotta läpi, olen silti yllättävänkin levollisella tunnelmalla. En pelkää enää ihan hirveästi rikkovani itseäni lisää. Ja uskon, että vaikka rikkoisinkin, selviäisin siitäkin.  Juuri nyt tuntuu siltä, että voisin sallia jo surun mennä.

Ai niin, tuo alun lainaus on Jesse Kaikurannan kappaleesta Tuulen tuomaa. 

S

MIKÄ KESÄ?

Olen tässä tullut lopputulokseen, että kesä ei ole säätilakysymys vaan mielentilakysymys. Kun yhden päivän tekee aurikoista ja lämmintä, seuraavat kolme taas antaa vettä maahan asti. Voisihan tuota surkutella, jos haluaisi, mutta en viitsi.

Minulle kesä tarkoittaa sitä, että on lomaa. Lähestulkoon koko aikuisen elämäni olen ollut töissä, joista on vapaata koko kesä. Olkoonkin, että nykyisissä töissäni olen kesän virallisesti työttömänä, lomana sen koen silti. Toki se edellyttää vähän järjestelyjä talven mittaan, että pysymme leivässä kesän yli ja on rahaa myös kesärientoihin, mutta yhtä kaikki. Olemme lomalla. Nuorimmainen nukkuu kellonympäryksellisiä öitä, kun ei tarvitse aamuisin päiväkotiin herätä, ja jättää sitten päiväunet täysin pois. Teini nukkuu ja nukkuu ja nukkuu... Minä, kaikkien aamu-unisten kuningatar, olen tässä residenssissä yleensä ensimmäisenä hereillä, nyt kun olen saanut loppukevään univelat karistettua harteilta. Lomalla on selkeästi meillä kaikilla ensimmäinen ehto, että saa nukkua tarpeekseen. Nukkua kun nukuttaa. Välillä valvotaan yö lävitseen, ja sitten nukutaan päivän puolelle. Saa toimia oman kehon ja sielun rytmissä.  Ihastellaan kesäyön lempeätä hämärää tai, no, nukutaan.

Toinen loman edellytys on selkeästi, että on aikataulutonta ja määrittelemätöntä aikaa. Töissä toimin minuuttiaikataulun mukaisesti, ja olisi kovin työnomaista ajanviettoa, jos lomakin täytyisi tuolla tapaa suunnitella. Onnekseni lapsetkin ovat samanmoista rakennetta: saatamme suunnitella, että seuraavana aurinkoisena päivänä lähdemme käymään paikassa x, tai että sitten kun sataa, teemme sitä tai tuota. Sen tarkempia aikatauluja ei kukaan meistä halua saati kaipaa. Saatan pyytää teiniltä, että seuraavana sadepäivänä hän tekisi jotain velvollisuudeksi laskettavaa, mutta suurimman osan kotona viettämästämme ajasta saa itse kukanenkin tehdä sitä, mistä sillä hetkellä onnelliseksi tulee.

Ja tietenkin, teemme asioita yhdessä. Tähän on arjessa ihan liian vähän aikaa. Kun on perheen ainoa aikuinen, ja siis yksin vastuussa kaikesta, se menee ainakin minulla herkästi siihen, että on niin paljon pakollista hoitamista, että mukava yhdessä touhuilu jää liian vähiin. Lomalla sitten paikotaan, mitä paikottavissa on. Luen ääneen tytöille. Katsomme leffoja. Teemme retkiä. Joku pitempikin reissu on yleensä ohjelmassa. Laitamme yhdessä ruokaa. Ei mitään ihmeellistä, mutta hirveän tärkeitä asioita, joita olisi niin hyvä lisätä sinne arkeenkin. Mutta nyt on tässä ja nyt, arki tulee joskus myöhemmin.

Ja tänä kesänä on minun mielessäni ihan uutta ja ylimääräistä jännitettä, positiivista semmoista. Avioeron virallista päätöstä odottelen, tässä heinäkuun aikana pitäisi käräjäoikeudesta tulla postia. Minä vanhanaikainen haluaisin olla ihan paperillakin vapaa nainen, ennenkuin ryhdyn vakavasti ympärilleni katselemaan. Mutta asiat rullaavat kauniista periaatteistani huolimatta. Silloin kun tein eropäätöksen, olin varautunut siihen, että elän loppuelämäni yksin. Entinen puolisoni oli elämäni rakkaus, sielunkumppanini, josta eroaminen oli niin hirveän raskas ratkaisu, että luulin kuolevani. Ja ajattelin, että nyt on rima nostettu niin korkealle, ettei siitä kukaan enää yli pääse. En voinut kuvitellakaan enää tapaavani sellaista ihmistä, jonka kokisin riittävän. Joka olisi riittävän älykäs, riittävän sivistynyt, riittävän hauska, riittävän lempeä. Ja kas. Elämä yllättää.  Nyt  jo uskon, että pahus, se voi olla mahdollista. Ja tiedättekö, minä olen hengissä sittenkin?!

S

NOTHING MORE THAN FEELING

Lauantai-ilta. Saunotaan. Syödään vekaroiden herkkua, spagettia. Katsotaan telkkaria popcornien kanssa myöhään, Selviytyjiä ja sitten jotain elokuvaa.  Lapset väsyvät, ja käyvät vuoronperään nukkumaan. Elokuvakin loppuu, sen jälestä näyttäisi olevan enää ostosruutua. Ei kiinnosta.

Siirryn tietokoneelle. Nimittäin, lasten nukkuessa ei puhuta puhelimessa. Silloin kirjoitetaan sähköposteja. Viesti lähtee: "Ooksää vielä hereillä". Vastaus tulee melkein saman tien: "Oon. Kiva ku sääki oot.":-D

Korvissa suhisee. 

-S-

KAIKKI OLI IHANASTI REMPALLAAN

Juu-u, näin on. Paitsi että ei nyt niinkään ihanasti. Koko pitkänä talvena en ole jaksanut enkä oikein kerinnytkään plonia exäni tavaroita täältä meiltä kotoa. Sattuneesta syystä hän ei ole täältä mukaansa ottanut käytännössä muuta kuin enimmät vaatteensa, joten täällä sitä tavaraa on paljon. Nyt loman aluiksi olen käynyt kaappeja ja tavaroita läpi, keräillyt joukosta hänen omaisuuttaan. Vielä kun tietäisin, minne nuo voisin toimittaa. Ei tietoa. Ei tietoa koko miehestä, missä hän majailee tai muuta. Pienimmäinen kyselee ajoittain isäänsä, mutta koko ajan vähemmän. Lapsi tottuu niin surullisen nopeasti.

Tänään tuli tietoa asianajajaltani. Lapsen isä ei ole mitenkään kommentoinut tai ollut yhteydessä liittyen pienen huolto-, asumis- ja elatusasioihin. Ei sanallakaan antanut palautetta, vaikka hänelle on lähetetty sekä etanapostia että yritetty puhelimitse ottaa yhteyttä. Niinpä tämä asia viedään sitten käräjäoikeuteen ensi viikolla. Tylsää. Jää nähtäväksi, katsooko tuomari voivansa antaa tuomion pelkän hakemuksen perusteella, vai täytyykö sinne lähteä vielä istuntoon näitä läpi käymään. Tulen aina hirveän väsyneeksi, kun joudun näistä edes asiajajani kanssa keskustelemaan, mitä sitten, jos joudun vielä oikeusistuntoon. Ovat hirveitä energiasyöppöjä nämä.

Mutta niin, kyllä on koko asunto pullollaan kasseja ja nyssyköitä ja laatikoita ja ties mitä, joka pitäisi nyt jonnekin saada säilöön. Kovin loputtomasti en ole ajatellut kotiamme pitää yleisenä varastotilana. Jotenki sellainen ärsyttävä keskeneräisyyden tila, kun nuita en nyt näy mihinkään saavan.

S

MINUN MIELESSÄNI ON JUHANNUS

Vaikka se oli ja meni, ja oli kylmä ja satoi. Juhannus on meillä tapahtuma, jolloin lähisuku kokoontuu yhteen syömään, vähän juomaankin, etupäässä kuitenkin syömään, puhumaan ja nauramaan. Käytännön syistä kokoonnumme yleensä lapsuuskotini maisemissa, siellä riittää majoitustiloja kaikille, ja se on myös lähestulkoon kaikille kohtuullisen matkan päässä.

Miten voimaannuttavaa on viettää aikaa omiensa parissa. Tieto siitä, että nämä kaikki tuntevat minut läpikotaisin, ja voin olla täysin oma itseni ja olla rakastettu, on hirveän hyväätekevä. Lapset tuosta nauttivat erityisesti, suvussani kun on tapana myös lapsiakin ihan vain rakastaa eikä niinkään arvostella, mutta kyllä tuo ilmapiiri aikuisenkin sielua hoitaa. Usein tuohon hyvän kehään otetaan mukaan myös ystäviä, ja toki siihen on erityisen mielellään otettu mukaan myös tyttö- tai poikaystävät tai puolisot. Enpä tiedä, mikä meissä on, mutta kaikki tulevat kovin mielellään uudestaankin. Tuntuu, että jokainen saa kokemuksen, että juuri minä olen tänne tervetullut.

Tänään suuntaamme ystäväperheeseen vieraaksi rippijuhlaan. Hassua, eihän tuosta ole kuin tovi, kun juhlimme puolin ja toisin saparopäisten pikkutyttöjen syntymäpäiviä, ja nyt olemme vuorotellen samojen tyttösten konfirmaatiota juhlimassa. Voi aikaa, kulje hitaammin!

-S-

...WHAT A WONDERFUL WORLD

Voihan viikonloppu! Meillä oli koko viikonlopun kylässä karvainen ystävä. Siis, ystäväperheen borderterrieri- tyttö. He tarvitsivat haukulle viikonloppureissunsa ajaksi luotettavan hoitopaikan, ja lupauduin ottamaan koiran meille. Ja se oli luultavasti hurmaavin pieni koira ikinä. Äärimmäisen huolellisesti hyville koiratavoille opetettu, hyväntuulinen ja reipas koira. Lukee sujuvasti ihmisen ajatuksia, eli kertaakaan sitä ei tarvinnut mistään asiasta komentaa. Kovin lempeä ja hellyydenkipeä seuralainen, mielellään sohvalle kylkeen kaivautuva karvaturri.  Kerrassaan hurmaava tuttavuus meidän kaikkien mielestä, mikä ei todellakaan nuorison koirakuumetta millään tavoin laimentanut. Huomionarvoisaa on, että itse en saanut minkäänlaisia allergiaoireita, vaikka olen nuoruudessani ollut kovinkin koiralle allerginen. Näillä näkymin pikkuinen siis saapuu meille paijattavaksi vastaisuudessakin, mitä odotamme kovasti.

Minä taisin tavata jonkun. Jonkun ihmisen, joka on kovin kiinnostunut minusta. Mies. Näinä aikoina siitä hämmentyy kovin. Ei oikein tiedä, miten tuommoiseen suhtautuisi. Pitäisikö siihen kiinnostukseen jotenkin reagoida, vai vain antaa mennä ohitse?  Olen niin asettanut oman pääni sellaiselle moodille, että olemme tässä nyt tytärten kanssa pyhä kolminaisuus, ja että elämäni on nyt tämän yhtälön opettelua, että en oikein ole edes ottanut huomioon sellaista mahdollisuutta, että jonain päivänä kenties haluaisin vielä parisuhteen. Tietenkin, ei tässä vielä mistään parisuhteesta ole kysymys, jos sellaisesta tuleekaan kysymys. On vain joku, joka on osoittanut, että olen hänen mielestään kovin mainio, ja hän haluaisi tutustua lähemmin. Ilahtunut olen moisesta, luonnollisesti tuo on balsamia itsetunnon arpeutumille. Toisaalta, tunnistan itsestäni stressireaktionkin: pitääkö tässä nyt jotain miesjuttuja vielä kyetä ajattelemaan ja selvittämään ja kehittämään! Pitänee ensiksi selvittää, mitä tuosta oikeasti ajattelen, ennenkuin ryhdyn mitenkään toimimaan. Toinen puoli minusta kiljuu, että kunnollisia, oikean ikäisiä ja ylipäätään oikeanlaisia miehiä näin krantulle naiselle ei todellakaan kävele joka päivä vastaan.

Mutta että se on vieläkin mahdollista, että en olisi loppuelämääni ilman kumppania. Ei kai sen pitäisi kuulostaa kovin erikoiselta ajatukselta. En vain ollut hetkeäkään koko asiaa miettinyt, ja nyt se lävähti kasvoille. Eikä se oikeastaan ole huono ajatus. Voi olla, että se ei tapahdu, tai että olen niin ylivarovainen, että sen toteutuminen voi olla hirveän pitkässä juoksussa.  Mutta se ajatus on nyt minulle annettu. Ja se ajatus tuntuu... ihmeelliseltä. Hyvällä tavalla ihmeelliseltä.

Siru

JA TAAS IHMETTELEN

Koetin keksiä otsikoksi jotain, jossa mainittaisiin hammaslääkäri, mutta tuo osoittautui toivottomaksi yhtälöksi.  Mennään sitten tällä. Vaan, on ollut niitä viikkoja, kun jokaisella perheenjäsenellä on ollut hammaslääkärille asiaa. Ylipäätään koetan ajoittaa lomille omat ja lasten hammastarkistukset ja muut ei-akuutit mutta välttämättömät, päiväsaikaan hoidettavat menot, koska muulloin joudun niiden tieltä perumaan töitäni, ja sehän sitten aina näkyy suoraan palkassanikin. Alkoivat jo tuolla hammashoitolassa vieraatkin hoitajat moikkailla, hyvä etteivät kuulumisia kyselleet... Vaan nytpä otetaan vähän taukoa siitäkin. Oma hammasremonttini jatkuu elokuulla, nuorisolla palataan purentajuttuihin vähän siitäkin myöhemmin.

Lasten hiljennyttyä iltaisin unille, olen surffannut netissä. Olen etsiskellyt monenlaisia henkistä kasvua käsitteleviä sivustoja, hidastamiseen  ja muuhun sellaiseen huuhaahan liittyviä. Tunnistan itsessäni tällä hetkellä suuren tarpeen jonkinlaiseen... en oikein osaa sitä pukea sanoiksi. Alkusysäyksen sain eräältä lääkäriystävältäni, joka suositteli minulle meditaatiota stressiini ja uniongelmiini. Löysin useitakin erilaisia meditaatio-vaihtoehtoja, ja löysin myös sitä kautta todellakin paremman unen. Ja niinhän siinä käy kuin kliseisessä sananlaskussa; kun pikkusormen antoi, se vei koko käden.Kulunut vuosi on ollut kaikkinensa niin äärettömän stressaava, että otan ilolla vastaan ihan minkä vaan helpotuksen levottomaan olooni. Nyt olen saanut monelta taholta tietoa, toki vasta pintaraapaisun verran, mutta huomaan jo muutoksen. Pienen, mutta selvän merkin siitä, että suunta on oikea. Ruokavalio on myös alkanut hiipimään laadukkaampaan suuntaan, ja sen myötä painokin näköjään parempaan eli laskuun päin. Ajoittain löydän jo tyyneyttä ja mielenrauhaa, ja toivon, että sen säilyttäminen käy helpommaksi. Kivoja muutoksia päällä siis.

Tuosta edellisestä päivityksestä heräsi hämmennys. En ole kauheasti miettinyt, josko täällä käy lukijoita. Kun kommentteja ei ole tullut, olen olettanut, että ei käy. Tänään sitten havahduin, että Blogger tarjoaa tämänkin tiedon, kun vain hajamielinen kirjoittaja älyää sitä tietoa kysyä. Niin, että siis teitähän käy täällä, ja minun ajatusmaailman mukaan ajoittain peräti monta?! Hämmentävää. Tänään minulla olisi teille pyyntö, toive. Kun käyt täällä kurkkaamassa kuulumisiani, ole niin hyvä ja jätä kommentti. Jos vielä viitsisit kertoa jotain ihan pientä itsestäsi, ilahduttaisit minua valtavasti. Haluaisin kovasti tietää, kuka, missä ja millainen ihminen siellä toisella puolella on.

Kaunista kesäiltaa!

Siru

PIDÄ HUOLTA

Tänään on vähän omituinen olo. Minulla on jo pitkän aikaa ollut eräs iso ongelma, enkä ole oikein tiennyt, miten sen hoitaisin. Olisi vaatinut senlaatuista panostusta, että en ole onnistunut keksimään ratkaisua. Ensimmäisellekään ihmiselle en tästä ole puhunut. Olen vähän huono yleensäkään ottamaan apua vastaan, edes silloinkin, kun sitä tarvisin. Saati sitten apua pyytämään. Se on kyllä jotenkin hoopoa: olen ymmärtääkseni melko avulias ihminen. Läheiset, sukulaiset ja ystävät tietävät, että jos tarvis on, autan mielelläni miten vain voin. Aina. Enkä tosiaankaan sano näin mitenkään elvistelläkseni, olen vaan luonteeltani kanaemo ja haluan pitää huolta läheisistäni. Se ei sitäpaitsi ole aina ollenkaan positiivinen piirre edes, tiedän.

Sitten kävi niin, että minulle tarjottiin apua. Pyytämättä ja yllättäen, kuten faksit Annelille. Suurta apua. En minä ollut älynnyt, että myös minua seurataan. Että on ihmisiä, jotka ovat huolissaan jaksamisestani ja hyvinvoinnistani. Ja jotka haluavat auttaa ihan pyytettömästi. Että he ovat kaikki sitä mieltä, että minun on erittäin ok joskus ottaa apua vastaan, eikä siinä ole heidän mielestään mitään noloa tai naurettavaa.

Tämä vetää hiljaiseksi. Minä nimittäin en tiennyt. En ollut edes ajatellut, että jossain tilanteessa voisin itse olla se, jota kannetaan. Rakkaudella. Itkettäisi vähän.

Hämmennys.

Kiitos.

-S-

I-HA-HAA

Lasteni ykkösharrastus on ratsastus. Tai pitäisi kai sanoa tallitouhuilu, kun välillä epäilen varsinaisen ratsastuksen olevan vain positiiviinen sivutuote. Esikoinen on ratsastanut nelivuotiaasta, Pienimmäinen aloitteli viime kesänä ja jatkaa nyt taas talven tauon jälkeen. Tänään siis menimme koko poppoo tallille, Esikoinen normaalille viikkotunnilleen, Pienimmäiselle olin varannut samalle ajalle talutusratsastusta.

Itse olen hevosille allerginen. Olen ollut lapsesta saakka, eivätkä hevostouhut ole sen vuoksi koskaan kiehtoneet. Esikoinen sai kuitenkin kolmivuotiaana päähänsä, että haluaa ratsastaa, ja hän on sen laatuinen tahtoihminen, että päätään ei käännetä irroittamatta sitä kokonaan. Tuohon aikaan ei yksikään talli suostunut ottamaan noin pientä edes talutusratsastukseen, vasta nelivuotiaana taivas aukeaisi. Vuoden ajan tyttö kysyi joka ikinen päivä, joko pääsee ratsastamaan.

Sitten oli neljäs  syntymäpäivä tulossa, ja paikka talutusratsastukseen varattu. Olin varautunut siihen, että intoa kestää ehkä muutama viikko, ja sitten ensin ei niin lapsi välittäisikään lähteä tunnille, ja lopulta äitikin leipääntyisi häntä sinne houkuttelemaan, ja niin koko homma jäisi. Miten väärässä sitä voi ihminen ollakaan! Lapsi rakastui hevosiin. Niin yksinkertaista. Hänellä tulee syksyllä kuluneeksi yksitoista vuotta harrasteen aloittamisesta, ja kertaakaan ei ole tarvinnut tallille häntä maanitella.

Ensimmäiset vuodet olivat melkoisen hankalaa harrastusaikaa, allergiani teki omasta olostani aika tukalan, koska kuljetusvastuu oli minulla. Lapsen ratsastustunti oli aina perjantaisin, ja vaikka minkälaiset allergialääkkeet otin, aivastelu loppui yleensä vasta seuraavana maanantaina. Lapsi riisui aina tallivarusteensa tallilla, ja ne vietiin kotona suoraan pyykkikoneeseen, mutta oireilin silti. Vähitellen vuosien mittaan oireilu vähentyi, kunnes nykytilanteessa en juurikaan enää oireile. Vuosiin en ole tallireissujen yhteydessä tarvinnut allergialääkkeitä. Toki, en viitsi kohtaloa kiusata: vietän tallin sisätiloissa vain sen ajan, mikä on tarpeellista, muun ajan olen ulkosalla seuraamassa tuntia tai muuten. Vieläkään tuon homman autuus ei ole minulle auennut, mutta olen päätynyt ajattelemaan, ettei sen tarvitsekaan aueta. Tallilla on melkoinen joukko lapsia ja nuoria, etupäässä tyttöjä, joukossa jokunen aikuinenkin, jotka selvästi löytävät yhteisen sävelen ihan vain sen tosiseikan siivittämänä, että heistä kaikista hevoset ovat jotakuinkin maailman ihmeellisimpiä olentoja. Sotkuinen teinini siivoaa mukisematta ja pikkutarkasti hoitohevosensa pilttuuta, vaikka kotona hänen huoneensa on melkoinen rytökärpän pesä. Temperamenttiset lapseni saavat yllättävää kärsivällisyyttä hevosten kanssa puuhastellessaan: monisatakiloinen kopukka ei toimi huutamisesta tai tiuskimisesta.

Teinin pahimpana kiivailuvaiheena hevoset toimivat selvästi ukkosenjohdattimina. Hän on äärimmäisen vähän kilpailuhenkinen, joten ratsastuskaan ei ole erityisen tavoitteellista, etenee siis sellaista vauhtia siinä kuin hyvältä tuntuu. Huomattavasti olennaisempaa on hevosten kanssa oleminen. Pari kesää sitten tyttö mursi jalkansa niin, että joutui olemaan hyvän tovin tauolla harrastuksestaan. Oli vaikuttava tilanne, kun hän yli kuukauden tauon jälkeen viimein pääsi tallille.  Kun tyttö tallin ovella moikkaili iloisesti kavereitaan, tallikäytävän toisesta päästä pilttuusta pisti hänen hoitohevosensa pää ulos välittömästi. Ei epäilystäkään, etteikö tulija olisi ollut erityisen kaivattu ja odotettu, sellaista hörinää ja tömistelyä hevonen piti. Kun tyttö pääsi pilttuuseen, tämä heppa työnsi turpansa tytön kainaloon ja puhisi. Seisoi varmaan viisi minuuttia paikallaan ja vain puhisi kainaloon. Tyttö supatti hevosen korvaan jotain, en tiedä mitä, eikä se kuulukaan minulle. Viesti tuli selväksi ulkopuolisellekin: meillä oli toisiamme hirveä ikävä.

Tänään tunnelmat olivat riehakkaat: Pienimmäinen on niin odottanut pääsevänsä tallille ja ratsastamaan. Hämmästelen, kuinka hän solahtaa tallityttöjen joukkoon niin sujuvasti, vaikka on paljon pienempi kuin kukaan muista. Lakaisee tallikäytävää, rapsuttelee heppoja, silittelee tallikissaa. Tekee tuttavuutta isompien hevoshöperöiden kanssa. Nauttii joka solullansa ihan yhtä paljon kuin isosiskonsa.

Niin. Minulle tämä ihanuus ei aukea. Mutta olen hirveän onnellinen siitä, että se on. Että on tuo paikka, jossa ollaan tuolla tavalla. Kuljetaan heinänkorsi suupielessä ja nojaillaan hevoskavereihin. Iloitsen valtavasti siitä, että nuo kaksi saavat tuon kokea.

-S-

SADA, SADA AINA VAIN

Miten ihanaa, helteisten kesäkelien jälkeen taas sadepäivä! Sattui vielä niin, että sadepäivien varalle kaavailemamme mestat olivatkin helluntain kunniaksi kiinni, niin kotipäivähän siitä tuli. Pyjamapäivä. Käsityöpäivä. Sain jatkettua noita tavaroiden läpikäymistä, siis kaapeista exän kamojen erittelemistä ja pakkaamista, mutta etupäässä katsoimme tyttöjen kanssa eläindokumentteja ja virkkasin. Kamalan tervetullutta ölövimistä, varsinkin kun en illan tulipalon alun jäljiltä meinannut saada unen päästä kiinni, oli hirveän levoton olo. Niin että nyt sitten väsytti.

Jotenkin aamupäivällä sohvalla maitokahvin kanssa elbaillessa tuntui yhtäkkiä lomalta. Siltä semmoiselta, että ei oikein hetkeen tiennyt edes, mikä päivä on, mistään olennaisemmasta puhumattakaan. Se on se, mihin lomallani pyrin, mokoma vain ei väkisin pyrkimällä oikein tuppaa onnistumaan. No jaa, ohimenevä tila se, kun on jokseenkin muistettava, että ensi viikollakin on vielä useammalle päivälle suunniteltuja menoja ja tekemisiä. Omaa ja Pienimmäisen hammaslääkäriä. Auton katsastusta ja sen vaihtoa. Vanha sotaratsu on tullut niin perusteellisesti tiensä päähän, että en enää viitsi ensi työkautta urheiluautoilla sen kanssa. Vähän haikea ajatus siitä, mikähän järki tuossakin on, että autosta luopuminen olisi jotenkin surullista, vaikka auto sinänsä on jo aikas romu? Eli että ottaisin uudemman kovin mielelläni, mutta vanhan ja lähes toimimattoman pitäisin mielelläni takapihalla, kävisin sitä iltaisin silittelemässä, ja kun maailma murjoo, menisin sen kuskinpenkille istumaan ja kertoisin sille huoleni? Jos vain olisi niin iso takapiha...

Tunnelmista puheenollen. Luin tänään "Loppuunpalaneen käryä"-blogin vanhemmista kirjoituksista ajatuksen, joka puki loistavasti tunnelmiani sanoiksi. Kirjoittaja puhui "nautinnon muuttumista suorittamiseksi", ja ymmärrän kyllä täsmälleen, mitä hän tarkoittaa. Minäkin olen elänyt elämää, joka ei ollut täysin minun. Semmoista elämää, jossa hivuttaen liusuu tavoittelemaan koko ajan jonkun toisen hyväksyntää, samalla kun yhtä hissukseen alkaa ymmärtää, ettei sitä hyväksyntää koskaan tule. Kun kaikki asiat, jotka ennen tuottivat iloa, muuttuvatkin vähitellen asioiksi, jotka tuottavat vain hetkittäisen mielenrauhan, ja sitäkin vain silloin, kun niiden joku toinen on ilmoittanut olevan hyväksyttäviä.

Mitä minä oikein olen ajatellut?

Lopulta ymmärsin ja näin, missä olin. Ja sitten myös ymmärsin, että siinä en halua enkä voi olla. Tässä nyt opettelen uutta, minunlaistani elämää. Jossa voi istua sohvalla tekemässä käsitöitä, vaikka olisi siivoamistakin. Tai lukemassa Pienimmäiselle satuja, vaikka pyykkivuori ei itsestään pienenekään. Ja kun ladon astiat pesukoneeseen, laitan ne miten parhaaksi näen, ilman, että täytyy muistaa, että joku toinen kimpaantuu kuppien ollessa väärin aseteltu. Vaikka tässä uudessa elämässä on haasteensa, ja moni asia vielä ihan vaiheessa, opeteltavana, tykkään jo nyt tästä ihan hirveästi. Täällä on valtavasti paljon enemmän tilaa hengittää nyt, kaikilla. Ja yllättävää kyllä, näyttää vahvasti siltä, että selviän meidän elämästä ja arjestamme näinkin. Onneksi uskalsin.

-S-

LYÖ LIESKAT ROIHUTEN

Sunnuntaita! Puolen yön korvilla kun tätä kirjoittelen... On niin moninainen viikko ollut, että harvemmin. Lomaan totutellessa, helteitä pidellessä. Kävimme lasten kanssa äitini luona mattopyykillä, hänellä on siihen tilat ja vermeet, joten en viitsi omassa pienessä rivaripihassa moisiin manöövereihin ollenkaan ryhtyä. Äiti näyttäisi toipuvan suuresta leikkauksestaan hyvin, mistä olemme kaikki kovin iloisia. Toivotaan ettei tulekaan takapakkia siinä.

Torstaina minulla oli tapaaminen lakimiehen luona, johtuen näistä Pienimmäisen huoltajuus- ja elatusasioista. Hänen isänsä ei ole ottanut minkäänlaista kantaa niihin, joten ne on pakko sitten jollain muulla tapaa järjestää, että elämämme menee eteenpäin. Jännitin etukäteen hirveästi tuota lakimiehen tapaamista, mutta ihan turhaa. Siellä oli ystävällisiä ja asiantuntevia ihmisiä, jotka osasivat neuvoa, miten parhaiten nyt toimittaisiin, ja huomasivat ammattimaisesti sellaisiakin näkökulmia, joita itsekseni en olisi huomannut. Lopputulemana tämä lakiNAINEN ryhtyy ajamaan lastenvalvojan luona tekemäämme sopimusta käräjäoikeuteen, ja minun tarvinnee näillä näkymin ainoastaan sähköpostilla kommentoida hänen minulle laittamiaan kirjeitä. Asia etenee, mutta nyt minun ei enää tarvitse sitä hetkeen jouduttaa, saan vain odottaa kun ammattilainen hoitaa hommansa. Minun elämässä sangen ylellistä.

Niin, minähän siis olen hakenut avioeroa viime kesänä. Vasta nyt on ollut semmoinen aika, että olen ennättänyt ja jaksanut alkaa raivaamaan exän tavaroita täältä kodistamme. Kovin tunteita riistävää touhua, enkä yhtään ihmettele, etten ole sitä saanut aiemmin hoidettua. Aina kun saan yhden kaapin tyhjennettyä hänen kamoistaan, täytyy pitää tuumaustauko ja tehdä jotain muuta, muutoin ahdistus käy turhan kovaksi. Vielä täytyisi varastosta kaivaa tila tuolle tavaramäärälle, siihen asti kun mies pystyy ne asuntoonsa hakemaan.

Tänään grillailimme tyttöjen kanssa herkkuja iltaruoaksi. Istuskelin terassilla kuunnellen grillin tirinää, kun yhtäkkiä koko verme leimahti suureen liekkiin. Grillin alla olevaan tilaan oli joku, en siis todellakaan minä, survonut piiloon roskakorin jossa oli yhtä sun toista palavaa, ja se oli sitten siinä ilmeisesti pikkuhiljaa kytenyt ja lopulta roihahti. En ollut sitä tarkistanut, kun eihän mulle tullut mielen viereenkään, että yhtään kukaan yhtään mitään siihen tilaan piiloon laittaisi. Onni onnettomuudessa, että sain sammutuspeitteen niin äkkiä käsille, ettei kaasupullo kerinnyt kuumua. Sitten vain pihan vesiletkusta piiiiiitkääää vedenloruutusta kaiken päälle, sammuihan se. Kauhea sotku terassilla nyt huomista odottamassa. Istuin pitkän tovin vielä ulkona seuraamassa, ettei mitään varmasti jäänyt kytemään. Vasta kun tulin sisälle ja adrenaliinipiikki alkoi laskea, huomasin mojovat palovammat toisessa kädessäni. Samaten keittiössä majaillut pyykkiteline oli ihan nurin, olin kuulemma sen työntänyt syrjään sammutuspeitettä hakiessani. Ei mitään havaintoa siitä, ei myöskään niiden palovammojen syntymisestä. Sain käteni kylmään veteen, mutta ilmeisesti vähän liian myöhään, koska se tuli todella kipeäksi. Kaksi sormea mahtavilla rakkuloilla, onneksi oli talossa särkylääkettä. Nyt  on päällä vain valtava huojennus siitä, että taidettiin selvitä tästäkin  säikähdyksellä.  To do- listalle: lapsille näytettävä sammutustarpeiston säilytyspaikat ja käyttö.  Mutta meiltä ei palanut koti, ja olemme kaikki hengissä, ja melkeinpä ehjinäkin. Se on ihan hyvä saldo tällekin päivälle.

-S-

KUN SILMÄNI MÄ AUKI SAAN

Eilisiltana vannottelin nuorisoa puolitosissani, että ennen aamuyhdeksää ei sitten sunnuntaina kuulu inahdustakaan, haluan nukkua pitkään. Oli siis tänään ensimmäinen päivä tässä residenssissä, kun lomalla olemme me kaikki. Pikkuisin halusi yöksi viereeni, ja menin illalla hänen seurakseen köllimään kun hän kävi nukkumaan, ja niinhän siinä sitten tietenkin kävi, että nukahdin itsekin.

Heräsin aamulla seitsemältä. Kyllä, 07.00. Minä, kaikkien aamutorkkujien kuningatar, herään ensimmäisenä pitkän nukkumisen aamuna seitsemältä. Täysin virkeänä. Vähän aikaa pyörin sängyssäni ja koetin nukahtaa, koska se nyt ei kertakaikkiaan ole soveliasta heräillä lomalla tämmöisiin aikoihin, mutta kohta totesin yritykset turhaksi, kun ei kerran väsyttänyt, ja nousin ylös. Hipsin keittiöön ja laitoin kahvin tulemaan. Kahvikupposen kanssa istuin TV:n ääreen, surffaamaan ihan satunnaisesti kanavia. Juutuin sitten Voicelta töllöttämään musiikkivideoita. Oikein sillä tavalla ajatuksella. Enkä muista, milloin viimeksi olen nauttinut aamupalani yksin. Mikä nautinto! Karjalanpiirakat ja maitokahvi muuttuivat melkoiseksi gourmet-aamiaiseksi, kun ihan itsekseni niitä mutustin. Musiikkikin oli mieleistä. Lueskelinkin vähän, sisustuslehtiä ja leivontalehtiä ja muuta kovin ei-vakavaa luettavaa. Voi mun aamuani, kuinka ihanaa voi oma aika ollakaan!

Ja nuoriso oli niin fiksua, että pienimmäinenkin nukkua posotteli sivu kymmenen. Teini nyt nukkuu aina niin pitkään kuin saa, siinä ei sinänsä ole mitään erityishuomioimisen väärtiä, mutta että viisivuotiaskin oppiia välittömästi loman alussa aamunukkujaksi, on kai vissi osoitus siitä, että osa hänen geeneistään tulee totta tosiaan vahvasti äidiltänsä.

Ilmat suosivat lomanaloittajaa, jolla olisi paljon hommia sisätiloissa, sataa nimittäin jokseenkin tauotta. Siitä huolimatta puhalsimme päivällä sateessa saippuakuplia pihalla. Kastuimme, juu, vaan väliäkö tuon. Naapurit pitänevät kajahtaneina, sama juttu. Kaverillani on hieno sanonta näitä varten: kunnia meni, mutta maine se vaan kasvaa!

Me taidamme olla jälkikasvuni kanssa aika hyvä tiimi. Ovat auttavaisia ja halutessaan huomaavaisia, yritän sellaista esimerkkiä myös itse näyttää. Toimimme jo aika hyvin kolmisin, ja nuo kaksi aiemmin lähes tauotta riitelevää sisarusta alkavat nyt pikkuhiljaa osoittaa merkkejä jonkinlaisen rauhanomaisen rinnakkaiselon ajatuksen kehittymisestä. Mielenkiintoista seurattavaa, mihin suuntaan heidän suhteensa kehittyy. 

Siru

MIKÄ KESÄ?!

Tarkalleen ottaen 5 tuntia, 55 minuuttia sitten alkoi loma.  Vettä tulee kuin sieltä kuuluisan naishenkilön toisesta päästä, lämmintä melko lailla +8 astetta, ei siis varsinaisesti kesälomatunnelma. Lomatunnelma riittää. Riittäisi.

Mikähän siinäkin on, että kun on ollut näinkin rankka talvi kuin nyt on ollut, lomalle ei oikein osaisi ryhtyä. Olen melkeinpä minuutteja laskeskellut loman alkuun, ja nyt ei sitten tunnu vielä yhtää lomalta. Minä hömelö olen suunnitellut valmiiksi tuhat miljoonaa asiaa, jotka lomalla pitää tehdä. Semmoisia LOMAVELVOLLISUUKSIA, kuten kaappien siivoaminen, varaston raivaaminen, ja sitä rataa. Terassin maalaus. Kehitin jo kohtuullisen pontevan lomanalkustressin, kun tuntui, etten tiedä, mistä velvollisuudesta loman aloittaisin. Minun ihana, terävä esikoinen, nelitoistavuotias, kuunteli hetken, kun ääneen tuota päälle änkiävää ahdistustani jupisin ja totesi sitten: "Jos vaikka aloitat sillä, että käyt sohvalle pitkäkses ja vaikka kaivat nenääsi hetken. Sulla on loma, höhlä!"

Niinpä. Muna on joskus kanaa viisaampi, selkeä tapaus tämä. Mutta oikeasti. Mennyt talvi on ollut koko lailla raastava. Tietenkin tuo avioero-asia ykkösenä, siihen liittyy niin monenlaisia raskaita asioita. Exälläni menee todella huonosti, ja olen hänestä ajoittain äärettömän huolissani, vaikka en enää häntä pystykään auttamaan. On ollut työasioissa monenlaista säätämistä alkusyksystä asti. Erinäisiä kaverisuhteita, joiden luulin olevan kestäviä, mutta jotka tuon avioeron jälkilaineissa sitten osoittautuivatkin kovin kiikkerää laatua oleviksi. Kummallisen moneen ihmiseen tuo avioero näkyy vaikuttavan niin, että he kokevat ihan välttämättömäksi arvostella ääneen ratkaisuani, ja kyseenalaistaa jopa kykyni toimia äitinä lapsilleni, kun tällaiseen ratkaisuun olen päätynyt. Sitten  äitini sairastui vakavasti. Kuopuksen päivähoitokuviot ovat oleet myös inhottava issue koko menneen talvikauden. Taloyhtiössämme kuohuu, monenlaisia remontteja ja muutoksia tiedossa, ja perinpohjin riitaisessa taloyhtiössä nekin ongelmat aina paisuvat henkilökohtaiselle tasolle. Omakin terveys on reistannut, kroppa kai koettaa varoitella ennenkuin stressi jumittaa korvien välin täysin. Välillä on tuntunutkin, että olen sodassa koko maailman kanssa, enkä oikein ymmärrä, missä kohtaa elämä on tällaiseksi luiskahtanut.

Olen aina pitänyt itseäni melkoisen leppoisana ja sopuisana tyyppinä, mieluummin väistän riitaa kuin ryhdyn avoimeen sodankäyntiin. Nyt vain tuntuu, että on ollut hirveän monta sellaista tilannetta, etten ole voinut väistää ilman, että omia oikeuksiani ja ihmisyyttäni poljettaisiin. Ja sota, henkinenkin, se sitten jäytää ihmistä ja lujasti. Olen viime ajat ollut niin väsynyt, että en ole jaksanut kotona suoriutua edes kaikista perustavista kotihommista. Pyykkivuori on melkoinen, pölykoirat tekevät jo invaasiota nurkissa.

Mutta jospa tässä kohtaa antaisi itsensä olla rauhassa. En ole masentunut, en ainakaan sellaista koe, olen vain ihan uupunut. Niin että laitoin ruokaa, ja siirryin sen jälkeen sohvalle lasten sekaan. Pistin yhden pyykkinkoneellisen pyörimään, aloitetaan nyt vaikka siitä. Huomiselle lupaa vesisadetta, jos vaikka teen näitä rästissä olevia asioita yksi kerrallaan. Semmoisella vauhdilla kuin tuntuu hyvältä. Teen välillä jotain kivempaa, luen tai pelaan lasten kanssa. En aseta mitään muita tavoitteita, kuin sen, että en stressaannu niiden tekemättömyydestä enää yhtään enempää. Lupaan pyhästi olla päättämättä, että makuuhuoneen kaapit on siivottu viikonlopun aikana, että loma voisi alkaa sitten.  Loma meinaan alkoi jo. Mikä siinä on, että kaappien pitäisi olla siistejä lomaa varten? Kun en kumminkaan ole niissä kaapeissa ajatellut lomapäiviäni viettää. Onneksi lomani on pitkä, ehdin sitä opetella.

Siru

MIELENRAUHAA

Maanantai ei välttämättä ole se päivä viikosta, jonka yhdistäisin varsinaisesti levolliseen tunnelmaan. Yleensä se on nautinnollisen viikonloppuelbailun shokkikatkaiseva riuhtaisu arkeen, tänään jotain muuta. No jaa, viimeinen kituviikko töissä ennen lomaa ON aina paneutumista vaativa, ei jotenkin enää viitsisi.

Viime yönä kesä väistyi hieman takavasemmalle. Olemme nukkuneet viimeisen viikon kaikki tuuletusikkunat auki, muutoin ilma ei liiku tarpeeksi ja on ollut ihan liian kuuma. Yöllä havahduin viileyteen ja sateen ropinaan makuuhuoneen ikkunaan. Nousin peittelemään Kuopuksen, joka aina potkii peittonsa pois. Oli ihanaa jatkaa unia vilpoisessa.

Aamutoimetkin sujuvat paljon helpommin, kun ei ole liian kuuma, lapsilla varsinkin. Kukaan ei kiukutellut, mitä nyt vähän laskimme vielä aamuja kammasta. Sain aamulla uutisia, jotka vievät näitä eron aiheuttamia haasteita nyt vauhdilla eteenpäin, ja niistä uutisista olin kovin iloinen. Työkuviotkin lopulta selkesivät. Eivät ihan kivutta, eipä tosiaankaan, mutta selkesivät. Jouduin tekemään irtioton monivuotisista yhteistyökumppaneista, luottamuspula on siihen suuntaan kasvanut niin suureksi, että vaihtoehtojen ilmaannuttua päädyin siihen. Nikottelua ja ikäviä kommentteja sieltä suunnalta, mutta tiedän tekeväni tässä asiassa nyt oikein, ja pitkällä tähtäyksellä työntekoni tulevan mielekkäämmäksi kun erinäiset epävarmuustekijät poistuvat. Pieni pettymys siitä, että asiat lopulta ajautuivat tähän pisteeseen, mutta suurempi huojennus. Myös tieto siitä, että näillä kuvioilla mitä todennäköisemmin riittää töitä riittävästi ja pysyvästi, on todella helpottava. Perheen ainoana aikuisena on kovin mukavaa tietää, että palkalla eletään.

Hammaslääkäriäkin tänään. Toimenpiteiden lomassa keskustelua ja suunnittelua tulevasta, ja tunne, että nyt olen viimeinkin hammasongelmieni kanssa osaavissa käsissä.

Olen jakanut tänään huojennustani vähän joka suuntaan. Hammaslääkärille kiitosta siitä, että hän osaa työnsä hyvin ja pystyy kohtaamaan potilaan aidosti. Toiseen työkuvioon työkavereilleni siitä, että ovat juuri sellaisia kuin ovat: lojaaleja, yhteistyökykyisiä ja ihania ihmisiä. Pienimmäisen päiväkotihenkilöstöllekin, arvostukseni siitä, että tekevät työtänsä niin upeasti kuin tekevät, ja kuinka se mahdollistaa myös meidän vanhempien häiriöttömän työpanoksen tahoillamme, vailla huolta lapsen hyvinvoinnista. Olen halannut lapsianikin, pyytänyt anteeksi äidin väsyneisyyttä, vähän selittänyt sen syitä, muttei liikaa: ei lasten minusta kuulu olla huolissaan vanhempiensa puolesta. Ei ainakaan noin pieninä.

Tunne, että kaikesta huolimatta asiat järjestyvät. Eivät ehkä justiinsa niin, kuin olisin alunperin toivonut, mutta silti. Järjestyvät ne.

Siru