...WHAT A WONDERFUL WORLD

Voihan viikonloppu! Meillä oli koko viikonlopun kylässä karvainen ystävä. Siis, ystäväperheen borderterrieri- tyttö. He tarvitsivat haukulle viikonloppureissunsa ajaksi luotettavan hoitopaikan, ja lupauduin ottamaan koiran meille. Ja se oli luultavasti hurmaavin pieni koira ikinä. Äärimmäisen huolellisesti hyville koiratavoille opetettu, hyväntuulinen ja reipas koira. Lukee sujuvasti ihmisen ajatuksia, eli kertaakaan sitä ei tarvinnut mistään asiasta komentaa. Kovin lempeä ja hellyydenkipeä seuralainen, mielellään sohvalle kylkeen kaivautuva karvaturri.  Kerrassaan hurmaava tuttavuus meidän kaikkien mielestä, mikä ei todellakaan nuorison koirakuumetta millään tavoin laimentanut. Huomionarvoisaa on, että itse en saanut minkäänlaisia allergiaoireita, vaikka olen nuoruudessani ollut kovinkin koiralle allerginen. Näillä näkymin pikkuinen siis saapuu meille paijattavaksi vastaisuudessakin, mitä odotamme kovasti.

Minä taisin tavata jonkun. Jonkun ihmisen, joka on kovin kiinnostunut minusta. Mies. Näinä aikoina siitä hämmentyy kovin. Ei oikein tiedä, miten tuommoiseen suhtautuisi. Pitäisikö siihen kiinnostukseen jotenkin reagoida, vai vain antaa mennä ohitse?  Olen niin asettanut oman pääni sellaiselle moodille, että olemme tässä nyt tytärten kanssa pyhä kolminaisuus, ja että elämäni on nyt tämän yhtälön opettelua, että en oikein ole edes ottanut huomioon sellaista mahdollisuutta, että jonain päivänä kenties haluaisin vielä parisuhteen. Tietenkin, ei tässä vielä mistään parisuhteesta ole kysymys, jos sellaisesta tuleekaan kysymys. On vain joku, joka on osoittanut, että olen hänen mielestään kovin mainio, ja hän haluaisi tutustua lähemmin. Ilahtunut olen moisesta, luonnollisesti tuo on balsamia itsetunnon arpeutumille. Toisaalta, tunnistan itsestäni stressireaktionkin: pitääkö tässä nyt jotain miesjuttuja vielä kyetä ajattelemaan ja selvittämään ja kehittämään! Pitänee ensiksi selvittää, mitä tuosta oikeasti ajattelen, ennenkuin ryhdyn mitenkään toimimaan. Toinen puoli minusta kiljuu, että kunnollisia, oikean ikäisiä ja ylipäätään oikeanlaisia miehiä näin krantulle naiselle ei todellakaan kävele joka päivä vastaan.

Mutta että se on vieläkin mahdollista, että en olisi loppuelämääni ilman kumppania. Ei kai sen pitäisi kuulostaa kovin erikoiselta ajatukselta. En vain ollut hetkeäkään koko asiaa miettinyt, ja nyt se lävähti kasvoille. Eikä se oikeastaan ole huono ajatus. Voi olla, että se ei tapahdu, tai että olen niin ylivarovainen, että sen toteutuminen voi olla hirveän pitkässä juoksussa.  Mutta se ajatus on nyt minulle annettu. Ja se ajatus tuntuu... ihmeelliseltä. Hyvällä tavalla ihmeelliseltä.

Siru