MINUN TUULESSANI SOI

Kesä on ollut pitkä. Tasan viikon saan vielä vapaasta nauttia, sitten on aika astua taas työarkeen. Vielä tänään se tuntuu inhottavalta ajatukselta, mutta kaipa ajatukseen totutteleminen on vain aloitettava.

Manitsin jo aiemmin, kuinka olen alkanut etsiä vaihtoehtoisia muotoja kehittää omaa jaksamistani ja hyvinvointiani. Internetin hämmentävästä maailmasta löytyy tietoa niin paljon kuin vain sitä hakea jaksaa, ja välillä osuu oikeaan. Olen tutustunut monenlaisiin mielenhallinnan menetelmiin, samoin myös avannut henkistä puolta itsessäni moneen suuntaan.

Jo lapsena minä olin vähän kummallinen. Tiesin ja näin asioita, mitä käsittääkseni kaikki muut eivät tienneet tai nähneet. Tiesin tapahtumia ennalta. Tiesin, missä toisten kadonneet esineet ovat. En tiedä, miksi tai mistä tiesin, tiesin vain. Näin ne kuvina mielessäni. En juurikaan näistä kenellekään puhunut, kun en itsekään ymmärtänyt asiaa. Kun vartuin, suljin nämä kanavat tarkoituksellisesti, koska koin, ettei niitä hyväksyttäisi. Ja näin elin vuosia. Kuluneen vuoden aikana olen myös varoen availlut näitä mieleni kanavia uudelleen. Tunnen, että en enää voi elää muita miellyttääkseni, ja niin voin ja uskallan olla oma itseni. Myös tässä kummallisessa, arassa kohdassani.

Näitä nyt sitten näkyy. Eilen viimeksi tuli todella omituinen, ikävä tunne erääseen ihmiseen liittyen, suuri huoli ja paino sydämessä. Laitoin hänelle lyhyesti viestin, että olen nyt huolissani, onko kaikki hyvin. Hän olikin sairaana, yksin kesämökillä, ja pyysi minua päivystämään, mikäli tarvitsisi sinne apua. No, hän toipuu jo hyvää vauhtia. Mutta näitä nyt sattuu koko ajan, päivittäin. Näen, kuulen, tiedän, tunnen. On kuin olisin irrottanut tiukan korkin, ja virta viimeinkin kulkisi päästä varpaisiin. Ei kyllä hajuakaan, miten näistä asioista voisin kertoa, mikäli vastaani tulisi mahdollinen kumppaniehdokas. Hörhö mikä hörhö. Mutta tällaisena riitän itselleni. Ihan kohtuullinen alku kai sekin.

S