LAPSELLA VAIN VOI SILMÄT NIIN LOISTAA

Tuli sitten sekin päivä, kun mun elämässäni yksi ajanjakso jää pysyvästi taakse: mulla ei enää koskaan ole alle kouluikäistä lasta. Eskarin päättäjäiset siis tänä iltana. Voi kyynel.

Etukäteen jo Kuopus oli minua varoitellut, että kyseessä on sitten TOSI MAHTAVA SHOW! Olihan se. Koko meidän kyläkoulun oppilas- ja opettajakunta eskarista kuutosluokkalaisiin oli valjastettu monenmoisiin esityksiin, oli tanssia, näytelmää, rytmistä voimistelua, soittoa ja laulua, paljon laulua. Kukin mukana taitojensa ja haluamisensa mukaan.

Sain pikakomennuksen säestämään eskarilaisten lauluesitystä, ja toki autoin mielelläni. Tai siis, niin aina teen tämmöisissä tilanteissa. Ihmisten kiitollisuus tällaisista on ihan suhteeton siihen minimaaliseen vaivannäkööni, he eivät kai monestikaan ymmärrä, että ei se minulta vaadi muuta kuin pari minuuttia, olen ammattilainen, en joudu tuollaisia tuntikausia treenailemaan. Mutta tänään meinasi sitten fiilis karata lapasesta perusteellisesti... Soili Perkiön kauniisiin sanoihin lauloivat eskarilaiset hurmaavan, kansanlaulunomaisen laulun.

"Paljon ilmaa ja valoa on koulun katon päällä
Siellä se pieni peipponen laulaa ja minä laulan täällä.

Kirjavasiipi perhonen lentää kukkaniityn päällä
Siellä ne kauniit kukkaset kasvaa ja minä kasvan täällä"

Siinä pianon takana katselin omaa pientäni, kesäisissä juhlavaatteissaan, kukka hiuksissaan, kirkassilmäisenä, tyynenä ja hymyilevänä... Miten voi yht´aikaa olla pakahtua sekä ylpeydestä että haikeudesta?! Että tuo ihana olento on oikeasti tullut minusta, minä olen osallinen siihen, että se on noin kertakaikkiaan upea!! Ja että tähän se nyt loppuu, aika, kun minulla oli pieniä lapsia. Syksyllä tuo aloittaa koulun.

Että osaisi aina olla niin hyvä äiti kuin mahdollista. Esitin sisälläni toiveen ja rukouksen ja lupauksenkin.

Voi kyynel.

Siru

VIIMEISEEN MIEHEEN

Ei tämä oikeastaan liity mihinkään mieheen. Liittyy siitä, että silloin kun tuntuu, että elämän syliin tuuppaamat ongelmat ottavat sellaisen ylivallan, että voimat uupuvat, miten onkin, että jostain aina tulee apu?

Mulla se "jostain" on kovin usein äitini ja hänen aviomiehensä, meidän lasten mummu ja pappa. Tyyppi, joka on asettunut lasteni papan rooliin kumman kivuttomasti. Ja joka melkein isäilee minuakin. Äidistäni puhumattakaan. Kävimme tyttöjeni kanssa viikonloppuna mummulassa kyläilemässä, sekä noutamassa autooni kesärenkaat (ihan liian myöhään, tiedän!). No, kun pääsimme tunnin ajomatkan jälkeen perille, odotti meitä valmiiksi katettu pöytä monine ruokalajeineen. Jälkiruoaksi kahvia ja vastapaistettuja vohveleita ja munkkeja. Jossain vaiheessa pappa liukeni takavasemmalle, ja tovin päästä äitini ilmoitti: "jaa, ne renkaatpa oli nopiasti vaihettu, nyt se jo pessee sun autua!" Minä vaan istuin. Käsitöitä intohimoisesti tekevä mummu kaivoi jossain vaiheessa sukkalaatikon esille, ja pyysi meitä taas ottamaan mukaan ne, jotka oli meidän jalkoihin sopivia. Löytyi monta paria kullekin. Mukaamme pakattiin ruokaa ja herkkuja. Äitini oli ajatellut meitä vähän aiemminkin, sillä autossa ootti pakattuna myös monta muhkeaa kesäkukka-amppelia. Se tuli täysin puskista, mutta olin jo miettinyt, että tokko laitan tänä vuonna kesäkukkia lainkaan, rahat ovat aika vähissä. Jossain sivulauseessa mainitsin meidän tämän talvisista lääkärilaskuista, johon kommentoitiin heti: " älä niitä mieti, niihin on aina rahhaa meilä." Sopivat lasten kanssa, milloin muksut tulevat heille kesälomalla viikoksi, ja mitä kaikkea kivaa sinä aikana ehtivät tehdä. Antoivat ymmärtää, että annan heille lahjan, kun sallin lasten tulle heille, sen sijaan, että olisivat todenneet totuudenmukaisuuden: umpiväsynyt äiti saa omaa aikaa.

Kun lähdettiin, oli kumman levollista minun pääni sisällä. Ei se, että tavaraa ja rahaa ja sen semmoista. Se, että apua. Että mua muistutettiin jälleen kerran, että jos apua vaan pyytää, sitä saa. Ilman, että siitä tehdään sen järisyttävämpää numeroa.


Talousasiat ovat minun työssäni aina kysymysmerkki. Onko syksyksi riittävästi töitä, pärjätäänhän? Entä kesä, kun olen taas työtön, pärjätäänkö? No, tuo meillä muutaman viikon nyt asustellut Mies sanoi, että mitä tuota murehdit, mullehan tulee kuite rahaa, aina me pärjätään. Olen jo tässä muutaman viikon aikana pistänyt hämmennyksellä merkille, kuinka hän vuorollaan ostaa mukisematta ruoat ja pesuaineet, myös aamiaismurot ja muut, mitä hän itse ei käytä. Ei mitään numeroa siitä. Enkä ole tottunut siihen, mutta koitan muistaa saman omalla vuorollani: ostan ne kaksi saunaolutta tai muuta, mille ei mulla ole käyttöä. Koitan olla tuntematta itseäni erityisen hyväksi ihmiseksi kun niin teen, vaikka järki sanoo, että juuri näin pitää toimia. Vuorotellen.

Tuo ilmeisesti oikeasti haluaa olla minun kanssa? Miksi se on niin pelottava asia? Miksi hirvittää niin paljon, että en oikein uskalla heittäytyä tunteen valtaan ja antaa mennä. Miksi pelottaa niin, että epäilen koko ajan vaikka ja mitä. Selitän itselleni, että en vaan halua joutua taas kohta keräilemään itseäni sirpaleista lattialta, se on ihan liian raskasta. Mutta onko siinä pelossa todellisuudessa kyse jostain ihan muusta? Entisten elämien traumoista tai ulkopuolisten mielipiteiden pelosta? Mietittävää piisaa. Haluaisin, että tämä mies olisi mun elämäni viimeinen mies.

Ehkä opinkin.

Siru

KUN MELKEIN JO LUOVUTIN

On niin pitkä aika, kun viimeksi täällä olen käynyt, vaikka aikomus on ollut toinen. Elämä on mennyt niin kovin sekaisin...

Läheisen perheenjäsenen vakava sairaus. Omituinen on-off-parisuhde. Asuntoon liittyviä ongelmia. Työhön liittyviä ongelmia, ja sitä kautta talouteen liittyviä ongelmia. Olen ollut väsynyt.

Liika on aina liikaa. Olen melkoisen sitkeä sissi, selviän koko lailla mistä vaan, mutta tämä kulunut kevät etenkin on vienyt mehut tyystin. On pitänyt etsiä etsimällä ja nyhjästä tyhjästä niitä hetkiä, jolloin olisin voinut levätä. Huolikuorma on ollut hurja. Mitkä ajatukset sitten ovat kuitenkin pitäneet pinnalla?

Lapset. Ei ole sellaista ylellisyyttä, että väsyisin niin, että heittäisin hanskat tiskiin. Ei ole mahdollista.

Perhe. Minulle se tarkoittaa lasten lisäksi karvaisia perheenjäseniämme, joihin erinäisten sattumusten johdosta kuuluu tällä hetkellä koira, kaksi kissaa ja neljä rottaa. Nekään eivät selviä, jos minä murrun.

Parisuhde. Se on vaikea, mutta myös antaa paljon. Mies on enimmän aikaa ihana ja rakas, vaikeudet tulevat siitä, että olemme niin eri maailmoista lähtöisin.  Voisi jopa puhua kulttuurieroista.

Loma. Siihen on vielä kaksi viikkoa, ja sitten annan periksi. Nukun tarpeeksi, vaikka sitten koko päivän, ellei yöllä unta ole riittänyt.

Tulevaisuus. Uskon, että nämäkin helvetit on jonain päivänä läpikäyty. On ihan pakko uskoa.

Siru