WHITER SHADE OF PALE

Olin ensin viikon sairaslomalla. Sitten viikon syyslomalla. Ja nyt tuntuu, kuin olisin ollut kotona maailmojen alusta asti, ja eilen alkanut työarki olisi jotain vallan ennenkuulumatonta ja vaikeaa. Ei tule uni iltaisin, ei. Eikä huvittaisi herätä aamulla, ei. Tai sitten uni kyllä illalla kaataa laulutädin sängynpohjalle naurettavan aikaisin, mutta kiusallisesti päättää sen antaa herätä osapuilleen neljän aikaan aamuyöstä. Jolloin sitten aamu-seitsemältä herätyskellon kilahtaessa laulutäti on väsynyt ja äkeä, eikä päivä ole vielä edes alussa.

Jotenkin outo olo töissä ollut niin eilen kuin tänäänkin. Migreeni teki tuloaan, huomasin sitten tänä iltana. Olin töissä seitsemään asti, mutta viimeisestä kahdesta tunnista ei ole juurikaan järjellistä muistikuvaa. Yhtäkkiä vain hokasin, että jaa, kello on seitsemän ja aika päästää lapsukaiset kotiinsa. Mitä olin töissä tehnyt? Ilmeisesti ei mitään kovin omituista, ei kukaan ainakaan maininnut. Autolla ajo kotiin tuntui lievästi sanottuna riskialttiilta touhulta, mutta vaihtoehdot olivat nollissa: busseja ei lähtöpisteestä noilla kellonlyömillä kulje, eikä 17 kilometrin kävely iltapimeässä pökkelöoloisena varsinaisesti houkutellut.

Kotona ihana esikoiseni toimeentui laittamaan itselleen ja pikkusiskolleen iltapalaa, ilmoittaen samalla, että meepäs äiti sää ja ota pitkä suihku. Kumman syyllinen olo tulee tuosta, kun tuo välillä osoittaa minulle huolenpitoa, vaikka kai siitä saisi olla iloinen. Empaattinen ja mukava tyttö. Eikä ole hädissään vuokseni, migreeni on vain migreeniä, ja hänkin tietää sen. Väistän antamasta hänelle vastuuta, vaikka onkin jo sen ikäinen, että paljosta selviäisi. Jotenkin... yritän ehkä jollakin tasolla korvata, hyvittää sitä, että hänen isänsä ei elä meidän kanssamme. Vaikka koenkin, että se ei ole ollut sellainen valinta, jossa olisin voinut tehdä toisin. Ja välit tyttäreensä on isä tyrinyt ihan itse.

 Täytyykö vanhemmuuteen aina kuulua ripaus syyllisyyttä?

S

JA MEILLÄ KAIKILLA OLI NIIN MUKAVAA

Niin olikin. Syysloma on jatkunut, edellisessä tekstissä mainitun kyläilyn jälkeen vastaanottavana osapuolena. Se samainen, ihana koirakaveri oli meillä kolme päivää vierailulla. Niin, niin iloisia olemme kaikki siitä, että edelleenkään en saa siitä allergiaoireita. Hämmästyttävää kyllä, en saanut niistä kyläilypaikkamme kissoistakaan, vaikka tutkitusti ja todistetusti olen molemmille herkistynyt. Voisikohan allergioista oikeasti parantua? Jollain salaperäisellä tavalla se vain häipyisi, niinkuin vaikka pitkä lievä flunssa, josta eräänä kauniina päivänä vain huomaat, ettei nenä enää vuodakaan? Toivoisin niin. :)

Ja Kuusamolainen Kikatuskonekin oli meillä pari päivää ilahduttamassa kotiväkeä. Sama tyttö, esikoiseni ystävätär, joka heinäkuussa vieraili ensimmäistä kertaa. Kiva likka tuo on edelleenkin, aivan ikävä tuli, kun äsken hänet bussille roudailimme. Jotenkin sen oloinen, että jos minulla olisikin kahden sijasta kolme tytärtä, niin se kolmas olisi varmaan hyvin pitkälti tuollainen.

Nyt on tuvassa perin hiljaista, olemme omalla porukalla.

Oikeastaan, tämäkin on kivaa.

S

TAHDON TANSSIA KANSSASI TÄNÄÄN KUTEN RIEMUSTA TANSSIA VOI

Me kävimme pikkuisen viikonloppureissun. Pakkasin Madeleineen jälkikasvuni, varusteita parille päivälle ja kauhean kasan herkkuja. Ajoimme hiukan pohjoisemmas, lempi-ihmistemme luo.

On tämä pariskunta, jonka mies-osapuoli on läheinen sukulaiseni sekä kummipoikani. Olin kuudentoista, kun hänen äitinsä pyysi minua esikoisensa kummiksi, ja olen pitänyt sitä suurena kunniatehtävänä. Tämä mies on myös minun esikoiseni kummi, ja jotta piiri pyörisi vielä pienempänä ja tiiviimpänä, on hänen vaimonsa kuopukseni kummi. Kolmekymppisiä, sympaattisimpia ihmisiä tässä maailmassa.

Vietimme hilpeän viikonlopun. Katsoimme elokuvia, söimme itsemme tainnoksiin kerta toisensa jälkeen, ja ennen kaikkea puhuimme ja nauroimme. Jaamme samankaltaisen huumorintajun, joka seuraa löytäessään ei lakkaa hersymästä. Kovin lapsirakkaina ihmisinä he osaavat luoda kodistaan sellaisen, minne on lastenkin kanssa luontevaa mennä vierailulle. Heidän kissansa ovat myös omien tytärteni suosikkeja. Vierailuumme kuului tällä kertaa myös aivan erityisiä tunnemyrskyjä.

Nyt, kun tätä kirjoitan, pyyhin kyyneleitä silmistäni. En muistanut, miten erilaiselta tuntuvat onnen kyyneleet, verrattuna niihin toisiin. 

Kas, kun sitten minulle jaettiin Suuri Uutinen. Heille tulee vauva.

<3

S

IKÄVÄN NYT KERRON TEILLE:

Bloggaaja sairastui. Piti ihan lääkärille mennä, kun kaikk´on kipeänä hällä, nenä, varpaatkin... NO, todellisuudessa vain kurkku, pää ja joka paikka. Kuumettakin. Lääkäri aikansa kyseltyään ja tutkittuaan antoi tuomion: mononukleoosi. Se, jota myös pusutaudiksi nimitetään. Meinasi bloggaaja tuossa kohtaa tuohtua, ei ole meinaan pusuteltu sellaisiin aikoihin, että niistä mitään tautia olisi voinut saada. Olen tuon pöpön aiheuttaman taudin sairastanut kerran vuosia sitten, ja luulin, että se on niinkuin rokot: kertaalleen sairastettava. Katin kontit, virus kuulemma jää elimistöön jonnekin jonkinlaiseen lepotilaan, ja saattaa sieltä sitten sopivassa tilanteessa aktivoitua uudestaan. Niin näköjään. Nyt olen sitten ihan raatokärppäillyt tämän viikon, ei jaksa, halua eikä kykene oikein mihinkään.

Tänään sen verran reipastuin, että pistin pyykkikoneeseen peseytymään vaatesatsin. Sen loppuvaiheessa huomasin pesuhuoneen lattiakaivon vetävän huonosti, ja päätin sen sitten putsata. Seurauksella, että se meni sitten täysin tukkoon. Puoli kylppäriä lainehtii. En ole vuosiin sitä itse putsaillut, kun exä hoiti yleensä sen homman... noloa, en muista, milloin olen sen viimeksi puhdistanut. No, ei auttanut muuta kuin soittaa nöyrästi putkimies, joka lupautui heti varhain huomisaamuna karauttamaan paikalle rasseinensa. 

Ihan kuin ei olisi tarpeeksi tylsää ollut jo muutenkin, nyt en sitten pääse tänä iltana edes suihkuun.

Jurnutijurnutijurnuti.

S

 KAIKKI NUORET TYYPIT


Olisi tehnyt mieleni otsikoida tämä "Smells like teen spirit", mutta ehkä se sentään olisi ollut vähän liian yliampuvaa. Olin eilisillan kouluttautumassa. Yksi kolmesta työnantajastani pitää meistä työntekijöistään huolta erinomaisesti, ja työssäjaksamistamme edesautetaan mm. säännöllisillä koulutuksilla, tällekin syksyllä näillä näkymin kaksi sellaista, muutaman tunnin mittaista rupeamaa.

Olipas taas niin kovin elähdyttävä koulutustilaisuus, tämä eilisiltainen. Kouluttajamme on Oululainen, meritoitunut pedagogi, musiikintekijä ja erittäinkin upea persoona. Tämänvuotiset kollegani ovat myös ihan uskomattoman upea ryhmä! Itse olen joukossa tosiaankin se vanhus: nämä kaikki muut ovat 25 vuoden hujakoilla, mutta eipä tuo haittaa. Mahtavia, rempseitä nuoria ihmisiä, joilla on jo näkemystä tähän yhteiseen työhömme ja ennen kaikkea koulutuksen tuomaa osaamista. Kauhean helppoa kommunikoida, kun ikäerosta huolimatta meillä on kuitenkin työasioihin yhteinen kieli, ja tavallaan samantyyppiset työkalut. Yhteistyökykyisen ja innovatiivisen oloisia persoonia kaikki. Uskon, että meillä on toisillemme monenlaista jaettavaa näissä kouluttautumisissa.

Paljon uutta eilisen jäljiltä mukaan lähtikin. Ihan konkreettisestikin, uutta materiaalia työstettäväksi ja opetuksessa käytettäväksi, mutta paljon myös ajatusten tasolla muhivaa kehittäytymistä. Nautin kovin, kun huomaan, että vielä näilläkin kilometreillä opin, kehityn, luon, uskallan.

S

VAIKKA TAHTOISIN KIELTÄÄ, KOITTAA SÄILYTTÄÄ

Niin kiireisiä päiviä, viikkoja, että arjesta selviämiseen menee toisinaan kaikki voimat. Kirjoittamiseen sitä ei riitä. Nyt jo helpottaa... Nautin töistäni, etupäässä. Pienimmäinen on sopeutunut päiväkotielämään loistavasti. Esikoinen täytti juuri 15 vuotta, ei halunnut enää juhlia. Kakuttelimme sitten oman väen kesken.

Minä olen pyörinyt muutamillakin treffeillä. Mistä näitä miehiä oikein tupsahteleekin? :D No, yksi ehdokas olisi mielellään tavannut lisääkin, minä en jotenkin löytänyt kipinää. Toisen minä olisin tavannut mielelläni jatkossakin, mutta hän ei innostunut minusta. Tuo olikin hassua... siis, kun hän sanoi syyksi, että olen hänen mielestään liian akateeminen hänelle duunarille. Kerta ensimmäinenkin. Kolmas oli tutun tuttu, kandidaatti suoraan jostain... no. Puhelimessa kivan oloinen tyyppi oli kahvilassa töykeä, huonokäytöksinen, epäkohtelias ja epäsiisti, ja ilmeisesti käyttänyt hammasharjaa edellisen kerran osapuilleen viime vuosituhannella... oijoi. Eli, ei mitään varteenotettavaa näköpiirissä tällä hetkellä.

Tänään sen sijaan varteenotettavaa postia: viimeinkin on käräjäoikeus antanut päätöksen Pienimmäisen asumisen ja elatuksen järjestämisestä. Ihan kuten oletin ja pitikin, hän asuu minun luonani, ja isänsä määrätään maksamaan elatusapua. Jota siis ei tietenkään tule koskaan, mutta saan heti huomenissa lampsia Kelalle hakemaan sitä sieltä. Nyt saan sitten vihdoin ja viimein hoitaa viimeisetkin eroon liittyvät asiat pois päiväjärjestyksestä. Saan jättää tämän ihan tyystin taakse ja todeta, että se oli sitten siinä. Nyt puhaltavat uudet tuulet.

Haikeaa. Mutta voimaannuttavaa.

S