JOSTA ÄÄNEEN EI PUHUA SAA

Niin. Viime keväänä tapasin jonkun. Miehen. Hepun, joka oli jotakuinkin kaikilta kanteilta tarkasteltuna sellainen, jota en olisi koskaan edes hurjimmissa kuvitelmissanikaan ajatellut tapailevani. Eikä tarkoitus ollutkaan. Alunalkaen tutustuimme ihan muissa merkeissä, eräässä faceryhmässä, ikäänkuin harrasteiden parissa. Soittelimme niiden muiden  tiimoilta pariin otteeseen, ja sitten yhtäkkiä huomasin puhuvani tai viestitteleväni hänen kanssaan kaiken aikaa. Mies on taitava piirittämään, ja lopulta keskellä kesää lupauduin tapaamaan hänet. Ihan vaan kupillinen kahvia ja se siitä. Eivät nämä tällaiset netti-ihastukset ikinä todelliseen elämään taivu.

Me seurustelemme. Vaan tilanne on perin kummallinen. Mies on maailmasta, jota en ole aiemmin tuntenut ollenkaan. Opettelen nyt. Koetan olla opettelemasta niitä osia siitä oudosta, jota en halua osatakaan. Kauhean paljon omituista huomioitavaa kaiken aikaa. Epävarmuutta. Päteviä syitä, miksi esim. juurikin facessa emme seukkailustamme puhu. Ja muutenkin vain läheisimmillemme. Eikö vain kuulostakin hämäräperäiseltä?! Siis. Hän ei ole naimisissa tai muutenkaan varattu. Hänellä on vain henkilöhistoria, ja sen myötä kytköksiä ihmisiin, piireihin ja asioihin, joista en haluaisi oikeastaan tosiaankaan edes tietää. Ja varsinkin, joiden en välttämättä piittaisi tietävän minusta.

Niin, että miksi sitten tähän olen ryhtynyt, miksi siedän? Olen myös kuullut kysymyksen, miksi uskon kaiken? No,olen kyllä ihan pontevasti selvittänyt kaiken, minulle ei valehdella. Sanoisin jopa, että minulle on oltu hämmentävän avoimia: ihminen on kertonut elämästään läjämäärin asioita, joiden vuoksi olisin voinut haluta lopettaa suhteen. Esitellyt myös minut heti kättelyssä mm. lapsilleen ja sisaruksilleen. Olen olemassa hänen lähimmilleen, mutta erinäisille muille piireille en. Ja kaikkeen on syynsä, joka minulle on kerrottu selkeästi ja josta on keskusteltu. Mutta siis miksi. Sitä mietin itsekin tämän tästä. Mikä on se omituinen, joka saa ihmisen olemaan suhteessa, josta ei oikeastaan ole ollenkaan varma, onko se sellainen, jossa haluaisi olla?  En oikein keksi yhtään vedenpitävää vastausta. Olenko rakastunut? Juu, ajoittain, varmasti. Koenko olevani rakastettu? No, ajoittain. Ehkä osansa on uteliaisuudella: voiko kahdesta näin erilaisesta maailmasta rakentaa yhtä, jossa molemmat viihtyisivät. Lisäksi meidän molempien lapset ovat näyttäneet harvinaisen vihreää valoa tälle jutulle, eikä se ole ihan vähäpätöinen seikka se. Mietin myös... no, miehellä on tällä hetkellä kovin haastava elämäntilanne menossa, mutta se on jo suuresti selkenemään päin. Mietin siis, että jos jo nyt pidän ihmisestä näinkin paljon, kuinka paljon pitäisin siinä vaiheessa, kun hän ei enää ole ongelmien rasittama ja stressaantunut. Millainen tuo tyyppi on omana itsenänsä. Kiinnostaisi kovasti selvittää.

Eri asia sitten, onko se selvittäminen niin pitkässä kuusessa, että jaksan odotella. Jää nähtäväksi. Mutta tiedän kyllä, että jo nyt olen avannut silmiäni valtavasti entiseen minääni verrattuna. Maailmani on muuttunut peruuttamattomasti, ei paremmaksi, mutta laajemmaksi. Siihen on tullut entistäkin enemmän sävyjä, osaan jatkossa ehkä paremmin nähdä ja ennenkaikkea kysyä syitä asioiden takana, enkä niele kaikkia totuuksia ulkopuolelta annettuina. Ei ihan huono saldo tuokaan, muiden parisuhteeseen liittyvien luontaisetuisuuksien ohella. Heh, ja mies laittaa jumalaista ruokaakin. Katsotaan nyt, mitä tästä tulee.

S

ONPA KIVA PITKÄSTÄ AIKAA

Hei, hei, hei! Olen hengissä, me kaikki olemme, kohtalaisen hyvissä sielun ja ruumiin voimissakin! Vaikea sanoa, miksi tänne on ollut niin vaikea tulla, vaikka ikävä kirjoittamiseen on ollutkin kova. Ehkä on tapahtunut niin vähän puitavaa, tai ehkä ne ovat olleet asioista, jotka halua pitää itselläni... mene tiedä. Täällä nyt ollaan, ja tarkoitus tulla takaisin ihan kokonaankin.

Meillä on tapahtunut niin paljon, oikeastaan. Pienimmäinen aloitti pari viikkoa sitten eskarin. Niin itselleen tyypillisesti hän solahti siihenkin kuin kala veteen: ihmiset ovat kivoja, eskaritouhut ovat kivoja, ruokakin on hyvää, kaikki vallan mainiosti. Ihan niinkuin hänellä aina. No, täitartunnan sentään sieltä heti kättelyssä sai, mutta sekin näkyisi olevan nyt meidän osaltamme voitettu kanta.

Esikoinen pääsi peruskoulunsa päätettyään juurikin siihen lukioon, mihin oli toivonutkin. Seikka, josta olemme aivan erityisesti iloinneet kevään vaikeuksien jälkeen. Ja kuinka onnekas valinta tuo sitten olikaan: näkyy selvästi, kuinka tyttö jotenkin kummallisella tavalla säihkyy, kun saa olla omanlaistensa joukossa. Idealististen, maailmaa parantavien taiteilijasielujen on kai helpointa potea maailmantuskaa kaltaisiensa keskellä. :) Kuitenkin, hän on tuolla onnellinen elämisestänsä, ja minä katson sydän sykkyrällä neidon muuntumista varhaiseen aikuisuuteen. En kadehdi tippaakaan tuota ikää, muistan sen olleen raskas vaihe elämässä, mutta jollain haikeudella kyllä ihailen ja hämmästelen: tuollaistako se oli silloinkin?  Elämä ja tulevaisuus vastaanotetaan avosylin, pelkäämättä.

Kaksi viikkoa sitten meidän kokoonpanoomme liittyi uusi perheenjäsen: borderterrieri-poika Bobi tuli meille, ihan jäädäkseen. Niin kerrassaan hurmaava heppu tuo on, että olemme jo ihan in lööv siihen. Ensin tuntui oudolta, mutta kyllä se nyt jo kuuluu perinpohjaisesti osaksi poppootamme. Hellyydenkipeä sohvaperuna, täynnä rakkautta, jota tuhlailevasti osoittaa meille kaikille. Miten tuosta voisikaan olla pitämättä? Öisin se ovelana odottaa minun nukahtamistani, jonka jälkeen vaivihkaa siirtyy jalkopäähäni nukkumaan, vaikka sitä hereillä ollessani kiellänkin. Mutta öisin on niin mukavaa olla jonkun lähellä. En sitten hirveästi ole siitä jaksanut siitä torua. Tiedän tuon läheisyyden kaipuun niin hyvin.

Töitä olen tässä jo pari viikkoa ollut tekevinäni puolipäiväisesti, ensi viikolla alkaa taas lisää tunteja, ja viikon kuluttua teen jo täysiä päiviä. Mukavaa sekin, vaikka vähän mietinkin omaa jaksamistani... syksystä voi tulla raskas. Täytyy olla tarkkana, ettei väsy liikaa. Mutta yhtä kaikki, odotan jo pääseväni taas hommiin. Kai sekin on niin suuri ja olennainen osa minua. Ihanaa alkavaa viikkoa teillekin! 

S

MÄ SANON VIIMEISEN SANANI JA SE ON 
                                  
                                  EI


Terveydellisiä arkihaasteita: influenssa selätti koko jengin. Se oikea, iso flunssa kaikkine oheisoireineen. Yskiä ryskytetään Esikoisen kanssa taas. Ja minä menin saamaan poskiontelotulehduksen, senkin pidemmän kaavan kautta. Antibioottikuuri on toista päivää menossa, ja niistän vihreää purkkaa litroittain. Naama on kipeä, kuin olisi nyrkkeilyhanskoilla nuijittu. Särkylääkettäkin kuluu. Pienimmäinen potee, kuten hän aina: yksi päivä kuumetta, kaksi päivää nuhaa, ja taas täydessä iskussa.

Olen ollut sairaslomalla kaksi viikkoa. Ääni häipyi, eikä vielä tietoakaan, milloin se suostuisi palaamaan. Oletettavasti sitten joskus, kun poskionteloissa mahtuu ääni resonoimaan. Se ei muuten ole kaikkien työnantajien mieleen. Tämä minun ala on tässä kohtaa aivan kieroa: olen viettänyt kuumeisia sairaslomapäiviäni istuen tietokoneella kännykkä vieressäni, laittamalla osapuilleen tuhansia viestejä aiheesta Saisinko Itselleni Jostain Sijaisen. Tuntien peruminen on aina ikävää, ihmiset pettyvät ja jotkut jopa katsovat tarpeelliseksi purnata siitä, vaikka peruuntuneet tunnit korvataankin pitämällä ne myöhempänä ajankohtana. Kaksi tällaista päivää vietin, ja olin järjestänyt itselleni sijaisen kaikille muille päiville, paitsi eiliselle perjantaille. Niin kyllä, yksi työnantajistani laittaa viestin, että "Mitenkä olet ajatellut perjantain hoitaa, kuka tulee sijaistamaan? Ihmiset alkavat purnata, kun aina vaan perutaan....."

Suutuin. Harmistuin. Kimpaannuin.  Ei se pitäisi ollenkaan olla minun vastuullani ylipäätään sairaslomalla tuollaisia hoitaa. Tällä kertaa myös harmistukseni ilmaisin. Siististi ja kohteliaasti, mutta niin, ettei sanoma jäänyt selväksi. Olen harvoin sairaana, tämä nyt kulunut talvi on ollut siinä suhteessa täysin poikkeuksellinen, olen potenut tämän tästä. Kun kollegat sairastavat ja tarvitsevat sijaista, olen aina valmiina, jos vain järjellisellä vaivalla siihen pystyn. Sen kerran, kun itse tarvin sijaistusta, saan kettuilua? En pitänyt yhtään. Pari vuotta sitten, kun polveni meni sijoiltaan, ja jouduin perumaan töitäni viikon verran, erään muskarilaiseni äiti katsoi asiaksi soittaa siitä minulle kotiini, ja kertoa, että tunteja ei saisi turhaan perua, lapset pettyvät. No niinpä tietysti, sehän on selvä. Mutta nyt minä olen alkanut kertoa näille purnaavaisille, että nyt riittää. En voi valita sitä, jos tauti iskee minuun sen johdosta, että ihmiset tuovat sairastavia muksuja tunneilleni. Mutta voin valita, etten enää kuuntele epäasiallista kommentointia siitä, kun kuitenkin teen todella parhaani, jotta asiat hoituisivat mahdollisimman hyvin. Pahus.

S

JOS SÄ TAHDOT NIIN

Päivät ovat kiireisiä. Kiireisistä hetkistä muodostuu tunteja, jotka pakkautuvat toistensa kylkeen niin tiiviisti, että välistä tuntuu ilma pakenevan ympäriltä. Muun kiireisen tekemisen ohella, olen käynyt treffeillä. Muutamillakin. Jotenkin kummallisesti näitä on tupsahdellut eteen, milloin mitäkin kautta. Enimmäkseen kovin mukavia mies-ihmisiä. Enimmäkseen.

On enimmäkseen mukavaa käydä kahvilla tai syömässä lounasta jonkun kanssa, jota vasta ihan vähän tuntee. On ehkä juteltu jossain muussa yhteydessä tovi, ja otettu sen perusteella yhteyttä. Tai notkuttu samassa facebookin kirppis- tai harrasteryhmässä, ja yhtäkkiä huomattu vaihtaneemme kolme tuntia kaksistaan viestejä yleisellä palstalla... Tapahtuu omituisia asioita. Ja kun kerran juttu sujuu, toki, voidaan käydä kahvilla, mielellään. Kahvi on hyvää. Seurakin hyvää. Mutta jotain jää puuttumaan, aina. On kivaa, puhutaan paljon (tietysti, olenhan minä paikalla!), nauretaankin, ehkä joku syvempikin keskustelunaihe välipalaksi. Mutta sitten me halaamme hyvästeiksi ja käännymme kumpikin tahoillemme. Parin päivän kuluttua ehkä juttelemme vähän lisää, sillä samaisella kirppissivustolla, tai ehkä laitamme pari tekstiviestiä; Mitä sulle kuuluu, joko lapset on terveitä? Mutta välttämättä emme enää tapaa. Ei sitä kumpikaan sano, että ei, mutta ei kumpikaan ehdotakaan uutta tapaamista. Jäämme kavereiksi. Ja siinä on sitten valmiiksi ristiriitaa yhden naisen pään sisään. Miksi ne eivät ehdota? Ei niin, että minäkään haluaisin treffata, ei ole minun tyyppiäni/on tuollainen/tekee noin/mitätahansa, mutta miksi nekään eivät kiinnostu sen enempää? Miksi minä haluaisin siitä huolimatta jonkun kanssa jotain, ihan mitä vaan, tämän eiminkään tilalta? VÄÄRIÄ SYITÄ!!!

Kävin viime viikolla ihan treffeillä oikein miellyttävän, mukavan miehen kanssa. Näistä tapaamistani hän taisi rehellisesti olla ensimmäinen, jonka kanssa olisin voinut kuvitella tapailevani enemmänkin, tyyliin, katsotaan, tulisiko tästä jotain. No, heipat ja palataan. Laitan seuraavana iltana hänelle viestin, perinteistä kepillä-jäätä-tässä-nakuttelen-heippamitäsuniltaasikuuluu. Vastaus tulee nopeasti, ihan yhtä iloisena ja kohtaliaana kuin aina ennenkin. Vaihtelemme joitakin viestejä siinä. Sitten pari iltaa, ei mitään. Hän laittaa viestin minulle, ja sama toistuu. Näin me nyt sitten olemme menneet, siitä asti. Minä oletan, että hän ei ole kiinnostunut, mutta toisaalta, hän laittaa viestiä tännepäinkin oma-aloitteisesti. Mennäänkö hitaasti, vai ollaanko vain kavereita. Minä en osaa tätä leikkiä ollenkaan. Mutta tajusin, miksi nuo aiemmat eivät oikein tuntuneet miltään. Olin totaalisen unohtanut, mitä haluan, mistä pidän oikeasti. Hellyydenkipuni turruttamana hukannut itsenikin. Nyt on helpompi hengittää, kun muistin. Tiedän, että nuo, jotka eivät niin innostuneet, nekin muistavat, niilläkin on se oma muisto siitä, miltä sen pitäisi edes vähän tuntua. Hymyilyttää. Että näinhän se olikin, että kiva ja mukava ei kuitenkaan ole aina se oikea. Vaikka kuinka tahtoisi sen olevan. :)

S

LET IT SNOW!

Meni Joulu ja vuodenvaihde ja se pitkä, ihana lomakin. Tästä arkeen palattu, elämä entisellään. Lunta on saatu viimeisinä viikkoina loihakkaasti enemmän kuin osattiin toivoakaan.

Eilen jäin päivällä autollani jumiin erään oppilaani pihaan. Sillä tavalla hankalasti, että en saanut edes pirssini ovia auki, että olisin niistä päässyt ulos. Harkitsinkin jo, että ulkoistaudun ikkunan kautta ja lähden etsimään lapiota... en kerinnyt, kun viereisestä talosta jo naapurin rouva juoksi lapion kanssa hätiin. Lapioi ensin minut ulos autosta, ja sitten vielä auttoi irrottamaan autonkin siitä jumikohdasta. Olin valtavan kiitollinen avusta, mistä nainen oli hämmentyneen oloinen: hän nyt vaan sattui olemaan kotona ja näki mitä tapahtui, tottakai sitä silloin autetaan.

Iltasella vein Esikoista leirille paikalliseen leirikeskukseen. Noin 7 kilometriä päätieltä, kapeata metsätietä merenrantaan asti. Tie oli kyllä aurattu huolellisesti, mutta lunta nyt vain oli niin paljon, että oli ihan jokaisen ajelijan henkilökohtaisen päättelykyvyn varassa, missä kohtaa tienreunan kuvitteli menevän, missä päättyi piennar ja alkoi oja. Lunta ihan valtavasti, pientareet liukkaita ja pettäväisiä, ja pyry vielä häiritsi näkyväisyyttä. Niinhän siellä sitten oli yksi pakettiauto ojassa lähes kyljellään. Pysähdyin tietenkin, ja lähdin tiedustelemaan, oliko käynyt pahasti, onko apua hälyytetty, pysyvätkö lämpiminä ja sitä rataa. Onneksi ei ollut kukaan loukkaantunut, mutta nainen ei ollut vielä saanut sanaa miehelleen eikä hälyyttänyt apua. Tuolla leirikeskuksessa on talvisin ollut usein traktori kuskeineen, joten sovimme, että vien teinini sinne ja kysyn, josko traktorilla tultaisiin vetämään auto ojasta. Näin tein, mutta tällä kertaa traktoria ei ollut. Palasin, ja jäin naiselle seuraksi,  hän ei edelleenkään ollut saanut kotiin tietoa tapahtuneesta. Googlailimme kännykällä hinausfirmojen numeroita, ja nainen kertoi, että joka ikinen ohi ajanut auto oli pysähtynyt ja tiedustellut, mitä kävi, ja tarvitaanko apua. Yksikään ei ollut ajanut ohitse tarjoamatta apuaan. Pian paikalle sattuikin toinen pakettiauto kuskeineen, joka välittömästi kaivoi liinat takapaksistaan ja ryhtyi hinauspuuhiin. Nainen pääsi jatkamaan matkaa kotiinsa, autostakin oli vain etulyhty raksahtanut rikki. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Kauhean hyvä mieli jäi tuosta. Ei siis tietenkään siitä, että joku ajaa ojaan, vaan tuosta kaikesta muusta. Niin paljon puhutaan siitä, miten nykyään kukaan ei auta ketään, kenenkään hätä ei toista kosketa tai liikuta, ketään ei kiinnosta. Olen kyllä eri mieltä. Kyllä koskettaa ja kiinnostaa. Ja kyllä auttaa, jos vain voi. Tuo ojaan ajanut nainen  oli ikävästä matkankeskeytymisestä huolimatta hyvällä mielellä, kertoili, että on kovin lämmin mieli kuitenkin, kun oli huomannut, että ihmiset välittävät. Sama tunne tuli minullakin. Ja tuota välittämistä haluan vaalia itsessäni ja läheisissänikin. Emme me niin kovia ja välinpitämättömiä ole, ettemmekö haluaisi, että muillakin olisi asiat hyvin. Silloin, kun itsellä on asiat huonosti ja voimat vähissä, ei aina jaksa, mutta muulloin kylläkin.

Tietenkin, voisi myös ajatella, että nämä arktiset olosuhteet luovat kollektiivista sisua: mehän selätämme tämän yhdessä. :)

Siru