LET IT SNOW!
Meni Joulu ja vuodenvaihde ja se pitkä, ihana lomakin. Tästä arkeen palattu, elämä entisellään. Lunta on saatu viimeisinä viikkoina loihakkaasti enemmän kuin osattiin toivoakaan.
Eilen jäin päivällä autollani jumiin erään oppilaani pihaan. Sillä tavalla hankalasti, että en saanut edes pirssini ovia auki, että olisin niistä päässyt ulos. Harkitsinkin jo, että ulkoistaudun ikkunan kautta ja lähden etsimään lapiota... en kerinnyt, kun viereisestä talosta jo naapurin rouva juoksi lapion kanssa hätiin. Lapioi ensin minut ulos autosta, ja sitten vielä auttoi irrottamaan autonkin siitä jumikohdasta. Olin valtavan kiitollinen avusta, mistä nainen oli hämmentyneen oloinen: hän nyt vaan sattui olemaan kotona ja näki mitä tapahtui, tottakai sitä silloin autetaan.
Iltasella vein Esikoista leirille paikalliseen leirikeskukseen. Noin 7 kilometriä päätieltä, kapeata metsätietä merenrantaan asti. Tie oli kyllä aurattu huolellisesti, mutta lunta nyt vain oli niin paljon, että oli ihan jokaisen ajelijan henkilökohtaisen päättelykyvyn varassa, missä kohtaa tienreunan kuvitteli menevän, missä päättyi piennar ja alkoi oja. Lunta ihan valtavasti, pientareet liukkaita ja pettäväisiä, ja pyry vielä häiritsi näkyväisyyttä. Niinhän siellä sitten oli yksi pakettiauto ojassa lähes kyljellään. Pysähdyin tietenkin, ja lähdin tiedustelemaan, oliko käynyt pahasti, onko apua hälyytetty, pysyvätkö lämpiminä ja sitä rataa. Onneksi ei ollut kukaan loukkaantunut, mutta nainen ei ollut vielä saanut sanaa miehelleen eikä hälyyttänyt apua. Tuolla leirikeskuksessa on talvisin ollut usein traktori kuskeineen, joten sovimme, että vien teinini sinne ja kysyn, josko traktorilla tultaisiin vetämään auto ojasta. Näin tein, mutta tällä kertaa traktoria ei ollut. Palasin, ja jäin naiselle seuraksi, hän ei edelleenkään ollut saanut kotiin tietoa tapahtuneesta. Googlailimme kännykällä hinausfirmojen numeroita, ja nainen kertoi, että joka ikinen ohi ajanut auto oli pysähtynyt ja tiedustellut, mitä kävi, ja tarvitaanko apua. Yksikään ei ollut ajanut ohitse tarjoamatta apuaan. Pian paikalle sattuikin toinen pakettiauto kuskeineen, joka välittömästi kaivoi liinat takapaksistaan ja ryhtyi hinauspuuhiin. Nainen pääsi jatkamaan matkaa kotiinsa, autostakin oli vain etulyhty raksahtanut rikki. Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Kauhean hyvä mieli jäi tuosta. Ei siis tietenkään siitä, että joku ajaa ojaan, vaan tuosta kaikesta muusta. Niin paljon puhutaan siitä, miten nykyään kukaan ei auta ketään, kenenkään hätä ei toista kosketa tai liikuta, ketään ei kiinnosta. Olen kyllä eri mieltä. Kyllä koskettaa ja kiinnostaa. Ja kyllä auttaa, jos vain voi. Tuo ojaan ajanut nainen oli ikävästä matkankeskeytymisestä huolimatta hyvällä mielellä, kertoili, että on kovin lämmin mieli kuitenkin, kun oli huomannut, että ihmiset välittävät. Sama tunne tuli minullakin. Ja tuota välittämistä haluan vaalia itsessäni ja läheisissänikin. Emme me niin kovia ja välinpitämättömiä ole, ettemmekö haluaisi, että muillakin olisi asiat hyvin. Silloin, kun itsellä on asiat huonosti ja voimat vähissä, ei aina jaksa, mutta muulloin kylläkin.
Tietenkin, voisi myös ajatella, että nämä arktiset olosuhteet luovat kollektiivista sisua: mehän selätämme tämän yhdessä. :)
Siru
