ONPA KIVA PITKÄSTÄ AIKAA

Hei, hei, hei! Olen hengissä, me kaikki olemme, kohtalaisen hyvissä sielun ja ruumiin voimissakin! Vaikea sanoa, miksi tänne on ollut niin vaikea tulla, vaikka ikävä kirjoittamiseen on ollutkin kova. Ehkä on tapahtunut niin vähän puitavaa, tai ehkä ne ovat olleet asioista, jotka halua pitää itselläni... mene tiedä. Täällä nyt ollaan, ja tarkoitus tulla takaisin ihan kokonaankin.

Meillä on tapahtunut niin paljon, oikeastaan. Pienimmäinen aloitti pari viikkoa sitten eskarin. Niin itselleen tyypillisesti hän solahti siihenkin kuin kala veteen: ihmiset ovat kivoja, eskaritouhut ovat kivoja, ruokakin on hyvää, kaikki vallan mainiosti. Ihan niinkuin hänellä aina. No, täitartunnan sentään sieltä heti kättelyssä sai, mutta sekin näkyisi olevan nyt meidän osaltamme voitettu kanta.

Esikoinen pääsi peruskoulunsa päätettyään juurikin siihen lukioon, mihin oli toivonutkin. Seikka, josta olemme aivan erityisesti iloinneet kevään vaikeuksien jälkeen. Ja kuinka onnekas valinta tuo sitten olikaan: näkyy selvästi, kuinka tyttö jotenkin kummallisella tavalla säihkyy, kun saa olla omanlaistensa joukossa. Idealististen, maailmaa parantavien taiteilijasielujen on kai helpointa potea maailmantuskaa kaltaisiensa keskellä. :) Kuitenkin, hän on tuolla onnellinen elämisestänsä, ja minä katson sydän sykkyrällä neidon muuntumista varhaiseen aikuisuuteen. En kadehdi tippaakaan tuota ikää, muistan sen olleen raskas vaihe elämässä, mutta jollain haikeudella kyllä ihailen ja hämmästelen: tuollaistako se oli silloinkin?  Elämä ja tulevaisuus vastaanotetaan avosylin, pelkäämättä.

Kaksi viikkoa sitten meidän kokoonpanoomme liittyi uusi perheenjäsen: borderterrieri-poika Bobi tuli meille, ihan jäädäkseen. Niin kerrassaan hurmaava heppu tuo on, että olemme jo ihan in lööv siihen. Ensin tuntui oudolta, mutta kyllä se nyt jo kuuluu perinpohjaisesti osaksi poppootamme. Hellyydenkipeä sohvaperuna, täynnä rakkautta, jota tuhlailevasti osoittaa meille kaikille. Miten tuosta voisikaan olla pitämättä? Öisin se ovelana odottaa minun nukahtamistani, jonka jälkeen vaivihkaa siirtyy jalkopäähäni nukkumaan, vaikka sitä hereillä ollessani kiellänkin. Mutta öisin on niin mukavaa olla jonkun lähellä. En sitten hirveästi ole siitä jaksanut siitä torua. Tiedän tuon läheisyyden kaipuun niin hyvin.

Töitä olen tässä jo pari viikkoa ollut tekevinäni puolipäiväisesti, ensi viikolla alkaa taas lisää tunteja, ja viikon kuluttua teen jo täysiä päiviä. Mukavaa sekin, vaikka vähän mietinkin omaa jaksamistani... syksystä voi tulla raskas. Täytyy olla tarkkana, ettei väsy liikaa. Mutta yhtä kaikki, odotan jo pääseväni taas hommiin. Kai sekin on niin suuri ja olennainen osa minua. Ihanaa alkavaa viikkoa teillekin! 

S