MIKÄ KESÄ?!

Tarkalleen ottaen 5 tuntia, 55 minuuttia sitten alkoi loma.  Vettä tulee kuin sieltä kuuluisan naishenkilön toisesta päästä, lämmintä melko lailla +8 astetta, ei siis varsinaisesti kesälomatunnelma. Lomatunnelma riittää. Riittäisi.

Mikähän siinäkin on, että kun on ollut näinkin rankka talvi kuin nyt on ollut, lomalle ei oikein osaisi ryhtyä. Olen melkeinpä minuutteja laskeskellut loman alkuun, ja nyt ei sitten tunnu vielä yhtää lomalta. Minä hömelö olen suunnitellut valmiiksi tuhat miljoonaa asiaa, jotka lomalla pitää tehdä. Semmoisia LOMAVELVOLLISUUKSIA, kuten kaappien siivoaminen, varaston raivaaminen, ja sitä rataa. Terassin maalaus. Kehitin jo kohtuullisen pontevan lomanalkustressin, kun tuntui, etten tiedä, mistä velvollisuudesta loman aloittaisin. Minun ihana, terävä esikoinen, nelitoistavuotias, kuunteli hetken, kun ääneen tuota päälle änkiävää ahdistustani jupisin ja totesi sitten: "Jos vaikka aloitat sillä, että käyt sohvalle pitkäkses ja vaikka kaivat nenääsi hetken. Sulla on loma, höhlä!"

Niinpä. Muna on joskus kanaa viisaampi, selkeä tapaus tämä. Mutta oikeasti. Mennyt talvi on ollut koko lailla raastava. Tietenkin tuo avioero-asia ykkösenä, siihen liittyy niin monenlaisia raskaita asioita. Exälläni menee todella huonosti, ja olen hänestä ajoittain äärettömän huolissani, vaikka en enää häntä pystykään auttamaan. On ollut työasioissa monenlaista säätämistä alkusyksystä asti. Erinäisiä kaverisuhteita, joiden luulin olevan kestäviä, mutta jotka tuon avioeron jälkilaineissa sitten osoittautuivatkin kovin kiikkerää laatua oleviksi. Kummallisen moneen ihmiseen tuo avioero näkyy vaikuttavan niin, että he kokevat ihan välttämättömäksi arvostella ääneen ratkaisuani, ja kyseenalaistaa jopa kykyni toimia äitinä lapsilleni, kun tällaiseen ratkaisuun olen päätynyt. Sitten  äitini sairastui vakavasti. Kuopuksen päivähoitokuviot ovat oleet myös inhottava issue koko menneen talvikauden. Taloyhtiössämme kuohuu, monenlaisia remontteja ja muutoksia tiedossa, ja perinpohjin riitaisessa taloyhtiössä nekin ongelmat aina paisuvat henkilökohtaiselle tasolle. Omakin terveys on reistannut, kroppa kai koettaa varoitella ennenkuin stressi jumittaa korvien välin täysin. Välillä on tuntunutkin, että olen sodassa koko maailman kanssa, enkä oikein ymmärrä, missä kohtaa elämä on tällaiseksi luiskahtanut.

Olen aina pitänyt itseäni melkoisen leppoisana ja sopuisana tyyppinä, mieluummin väistän riitaa kuin ryhdyn avoimeen sodankäyntiin. Nyt vain tuntuu, että on ollut hirveän monta sellaista tilannetta, etten ole voinut väistää ilman, että omia oikeuksiani ja ihmisyyttäni poljettaisiin. Ja sota, henkinenkin, se sitten jäytää ihmistä ja lujasti. Olen viime ajat ollut niin väsynyt, että en ole jaksanut kotona suoriutua edes kaikista perustavista kotihommista. Pyykkivuori on melkoinen, pölykoirat tekevät jo invaasiota nurkissa.

Mutta jospa tässä kohtaa antaisi itsensä olla rauhassa. En ole masentunut, en ainakaan sellaista koe, olen vain ihan uupunut. Niin että laitoin ruokaa, ja siirryin sen jälkeen sohvalle lasten sekaan. Pistin yhden pyykkinkoneellisen pyörimään, aloitetaan nyt vaikka siitä. Huomiselle lupaa vesisadetta, jos vaikka teen näitä rästissä olevia asioita yksi kerrallaan. Semmoisella vauhdilla kuin tuntuu hyvältä. Teen välillä jotain kivempaa, luen tai pelaan lasten kanssa. En aseta mitään muita tavoitteita, kuin sen, että en stressaannu niiden tekemättömyydestä enää yhtään enempää. Lupaan pyhästi olla päättämättä, että makuuhuoneen kaapit on siivottu viikonlopun aikana, että loma voisi alkaa sitten.  Loma meinaan alkoi jo. Mikä siinä on, että kaappien pitäisi olla siistejä lomaa varten? Kun en kumminkaan ole niissä kaapeissa ajatellut lomapäiviäni viettää. Onneksi lomani on pitkä, ehdin sitä opetella.

Siru

MIELENRAUHAA

Maanantai ei välttämättä ole se päivä viikosta, jonka yhdistäisin varsinaisesti levolliseen tunnelmaan. Yleensä se on nautinnollisen viikonloppuelbailun shokkikatkaiseva riuhtaisu arkeen, tänään jotain muuta. No jaa, viimeinen kituviikko töissä ennen lomaa ON aina paneutumista vaativa, ei jotenkin enää viitsisi.

Viime yönä kesä väistyi hieman takavasemmalle. Olemme nukkuneet viimeisen viikon kaikki tuuletusikkunat auki, muutoin ilma ei liiku tarpeeksi ja on ollut ihan liian kuuma. Yöllä havahduin viileyteen ja sateen ropinaan makuuhuoneen ikkunaan. Nousin peittelemään Kuopuksen, joka aina potkii peittonsa pois. Oli ihanaa jatkaa unia vilpoisessa.

Aamutoimetkin sujuvat paljon helpommin, kun ei ole liian kuuma, lapsilla varsinkin. Kukaan ei kiukutellut, mitä nyt vähän laskimme vielä aamuja kammasta. Sain aamulla uutisia, jotka vievät näitä eron aiheuttamia haasteita nyt vauhdilla eteenpäin, ja niistä uutisista olin kovin iloinen. Työkuviotkin lopulta selkesivät. Eivät ihan kivutta, eipä tosiaankaan, mutta selkesivät. Jouduin tekemään irtioton monivuotisista yhteistyökumppaneista, luottamuspula on siihen suuntaan kasvanut niin suureksi, että vaihtoehtojen ilmaannuttua päädyin siihen. Nikottelua ja ikäviä kommentteja sieltä suunnalta, mutta tiedän tekeväni tässä asiassa nyt oikein, ja pitkällä tähtäyksellä työntekoni tulevan mielekkäämmäksi kun erinäiset epävarmuustekijät poistuvat. Pieni pettymys siitä, että asiat lopulta ajautuivat tähän pisteeseen, mutta suurempi huojennus. Myös tieto siitä, että näillä kuvioilla mitä todennäköisemmin riittää töitä riittävästi ja pysyvästi, on todella helpottava. Perheen ainoana aikuisena on kovin mukavaa tietää, että palkalla eletään.

Hammaslääkäriäkin tänään. Toimenpiteiden lomassa keskustelua ja suunnittelua tulevasta, ja tunne, että nyt olen viimeinkin hammasongelmieni kanssa osaavissa käsissä.

Olen jakanut tänään huojennustani vähän joka suuntaan. Hammaslääkärille kiitosta siitä, että hän osaa työnsä hyvin ja pystyy kohtaamaan potilaan aidosti. Toiseen työkuvioon työkavereilleni siitä, että ovat juuri sellaisia kuin ovat: lojaaleja, yhteistyökykyisiä ja ihania ihmisiä. Pienimmäisen päiväkotihenkilöstöllekin, arvostukseni siitä, että tekevät työtänsä niin upeasti kuin tekevät, ja kuinka se mahdollistaa myös meidän vanhempien häiriöttömän työpanoksen tahoillamme, vailla huolta lapsen hyvinvoinnista. Olen halannut lapsianikin, pyytänyt anteeksi äidin väsyneisyyttä, vähän selittänyt sen syitä, muttei liikaa: ei lasten minusta kuulu olla huolissaan vanhempiensa puolesta. Ei ainakaan noin pieninä.

Tunne, että kaikesta huolimatta asiat järjestyvät. Eivät ehkä justiinsa niin, kuin olisin alunperin toivonut, mutta silti. Järjestyvät ne.

Siru

YHDEN IHMISEN RUUHKA

Voi kiireitä ja niiden syitä. Tekeeköhän aikuisen kiire ja siitä siunaantuva hajamielisyys lapsetkin äreiksi? Voisin kuvitella, selvittäisi montakin asiaa.

Äreystorstai, nuoriso selkeästi nousi aamusella aivan väärällä jalalla, ja sitä rataahan se sitten koko päivä lähti menemään. Ilta semmoista pyllyilyä, että rupesin jo vakavasti harkitsemaan lastentekemisen peruuttamista. Tai no, ehkä olen vain vähän liian väsynyt. Nuo kaksi kun ryhtyvät keskenänsä riitelemään, meteli on melkoinen ja intensiteetti vielä isompi, ovat harvinaisen lahjakkaita tappelemaan toistensa kanssa. Ja purnaus oli päivän sana: ensin hokasivat noin tuhannen kerran, että ai niin, mehän haluttiin se koira. Se se onkin kätevä puheenaihe, siitä saa jankutusta näppärästi vaikka koko illaksi. Minä inhottava olen kuulemma periaatteesta ihan kaikkien lemmikkien hankkimista vastaan, eikä sillä ole merkitystä, että olen allerginen koirille ja kissoille, siihen kuulemma tottuu. Esikoisen päivän ykkösangstin aihe oli hänen nimensä: hän on mielestään saanut ihan hirveän nimiyhdistelmän, jonka hän vaihtaa heti kun tulee täysi-ikäiseksi. Asian korostamiseksi ja varmistamiseksi hän kävi illan läpi almanakasta nimiluetteloa, ja mainitsi joka ikisen nimen, joka olisi ollut parempi kuin hänen omansa. Ruokakin oli tänään kummallisen tympeää. Nettiyhteyskin oli melkein koko illan poikki, joten tadaa, lisää aikaa ärsyttää sisarta.

Niin. Ja minä olen väsynyt. Sain tänään tiedon, että exä on kieltäytynyt lopulta allekirjoittamasta Pienimmäisen huoltajuus- ja elatussopimusta, vaikka toisin olimme sopineet. Eli, huomenissa soittoa oikeustalolle ja asiaa sitten käräjäoikeudessa eteenpäin. Nämä ovat hetkeksi lamauttavia asioita. Olen jo koko lailla väsynyt siihen, että ihan kaikki eroon liittyvät asiat joudun tekemään pisimmän mahdollisimman kaavan ja yleensäkin hankalimman kautta. Toiselle voi tehdä kiusaa niin monella tapaa. Ja kun, oikeastaan, minulla ei ole tällä hetkellä sellaista ylellisyyttä, että voisin uupua. Jos minä en tätä sirkusta pyöritä, se ei pyöri lainkaan. Odotan todella sitä hetkeä, kun näistä vääntäminen loppuu. Pahimpina väsymisen hetkinä epätoivo on lähellä.

                                      -------------------------------------------------------------

Sitten hiljenee. Muistan, mitä pitää tehdä silloin, kun en enää näe hyvää väsymyksen alta. Kaksi kaunista, tervettä lasta nukkuu sängyissään. Viikkaan puhtaita, kesäpäivältä tuoksuvia vaatteita pyykkinarulta kolmeen pinoon. Suomi voittaa Kanadan. Modeemiinkin syttyy valo. Tee on vihreää ja vaniljaista. Minun ihan pieni oma aikani.

Tällekin illalle huomenna jo nauran.

Siru

HELTEESSÄ!

Kuumaa piisaa, pyytämättä ja yllättäen! Kesä änkesi näille leveyksille niin puskista, etten vielä yhtään älynnyt kaivella omia kesävaatteitani kaappien perukoilta. Huomiselle vapaapäivälle siis selkeä agenda: tänään oli parhaimmillaan/pahimmillaan varjossa plusasteita 29, ja se tarkoittaa kyllä sitä, että arkena töissä käyttämiini vaatteisiin kutakuinkin tukehtuu.

Tänään vietinkin aamupäivän työpisteeni toisessa kerroksessa, missä ei ole minkäänlaista ilmanvaihtoa. Tai, no, pikkuinen tuuletusikkuna on, mutta suuren salin ilmankierrätykseen siitä ei ole, ei alkuunkaan. Ensin oli mukavan lämmintä. Sitten oli jo hikistä. Sitten oli jo liian kuumaa... ohjauksessani oli tänään useita raskaana olevia äiti-ihmisiä, ja olosuhteet olivat heille kyllä aivan liian helteiset. Juotavaa kului, ja improvisoin toiminnankin sitten siinä semmoiseksi, että etupäässä saattoivat istuskella ja jopa pötkötellä.

Illalla alkoi kotimetsän ylle kerääntyä äkkisynkkä pilvirintama, ja niinhän se kohta pudottikin ensimmäiset raskaat pisarat. Jyrähtelikin aikansa, mutta ei tuosta kuitenkaan ihan kunnon ukkosta vielä saatu. Nyt, puoliltaöin, sataa vieläkin, mutta kevyemmin ja tuuli on laantunut. Pihalla on ihanaa, ilma kosteaa ja vilpoista, tuoksuu niin kesä.

Siru

KESÄ

Se tuli tänään meille. Leuto tuuli toivotteli Hyvää Huomenta, kun aamusella terassin ovea raotin. Lehtiharava melkein ääneen huuteli, että joko päästäisiin hommiin... juu. Meni ulkona vallan koko päivä, haravahommat tehty, peukalonhangassa kaikesta ergonomisesta huomioinnista huolimatta muhkea rakko ja hauikset huutaa hoosiannaa. Eipä väliä, piha on nyt jokseenkin siisti, voi siis ryhtyä totetuttamaan sitä nautinnollisempaa puolta: ensin siivotaan, sitten koristellaan. Tekemistä piisaa.

Lapset osallistuivat pihatouhuihin hämmentävän innokkaasti, välillä peräti haravoitiin kolmen naisen voimin. No, Pienimmäinen kyllä osallistui suurimmaksi osaksi piirtelemällä katuliiduilla hyppyruudukoita pyörätielle, mutta pääasia, että oli mukavaa. Kesken päivää Esikoinen ilmoitti, että nyt täytyy käydä sisällä, ja hipsi niine hyvineen sisätiloihin. Luulin, että luonto kutsuu, mutta niinpä tuo hetken kuluttua kailotti ovelta "Onko kellään jano?", ja käveli ulos valtavan kannun ja kolmen lasin kanssa: oli pyöräyttänyt pikaisesti mansikka-smoothiet meille! Ylellistä, ja jo taas jaksettiin. Iltapäivällä teimme vielä pienen kävelyretken, kiersimme lähellä olevat leikkipuistot. Pienimmäinen harjoitteli pyöräilyä samalla. Sitten alkoi taivaanrannalle kerääntyä sen verran uhkaavan näköisiä pilviä, että totesimme olevan parempaa lähteä kotia käsin, jos sieltä vielä ukkosen tekisi. Pari kertaa jyrähtelikin, vaan ei kunnon ukkosta tullut.

Laitoimme yhdessä ruokaa, leivoimme jälkiruoankin kimpassa. Saunoimme. Joskus tämmöiset ihan tavalliset kotoisat touhupäivät ovat ihan suurinta luksusta. Vaikka on ollut kovin tekemistä täynnä koko päivä, on silti levännyt ja rentoutunut olo. Joku kumma taika siinä on, kun saa vähän multaa kynsien alle, en ihmettele yhtään sitä sananlaskua, japanilainenko lie, että mikään muu ei ole tärkeää, paitsi puutarhan hoito, eikä sekään ole kovin tärkeää. No, ei se ehkä maailman tärkeintä ole, mutta siellä rentoilupuolella aika huippujuttu.

Ja huomiseksi on luvannut vieläkin lämpimämpää... keksimme ehkä tekemistä.

Siru

TGIF!

Näin tultiin perjantaihin... niin, alunperin laulussa kai tultiin Jouluun, mutta perjantai on melkein yhtä hyvä asia. Kaikennäköisiä päättäjäisiä, opekokouksia, palavereja sun muuta melkein joka päivälle, normitöiden lisäksi. Työt alkavat ensi viikosta vähentyä, kunnes kesäkuun alusta loppuvat kokonaan. Pitkä kesä vapaana. Tai no, virallisesti se on se "palkaton vapaajakso", mutta en nyt oikeastaan jaksa sitä semmoisena ajatella. Loma se on.

Kivoja uutisia tullut tällä viikolla. Tarjottiin töitä ensi talveksi, lisätunteja. En ole vielä ihan varma, otanko vastaan ja jos otan, minkä verran, mutta silti. Määräaikaisilla toimivalle ihmiselle on hirveän paljon leppoisampaa ottaa kesäinen asento pihakeinussa, jos tietää että elokuusta alkaen palkka juoksee, ja että sitä on sen verran, että eletään. Ja on oikeastaan aika jännä tilanne, että nyt saan valita. Teen tällä hetkellä töitä kahdelle eri työnantajalle, ja nyt ilmaantui sitten aika yllättäen kolmas mahdollinen. Kaikkia tarjottuja en millään ehdi ja pysty tekemään. Nyt pitää sitten vain miettiä, miten olisi mielekkäintä töitä tehdä, millaisin ehdoin ja millaisin fasiliteetein. Apua, joudun nyt sitten oikeastaan tekemään vähän aivotyötä ja pohtimaan tätä vakavasti.

Mutta pohdin ehkä huomenna. Tai sitten maanantaina, se on hyvä pohtimispäivä. Tänne on viikonlopuksi lupailtu perin kesäisiä kelejä, ja siitä intouduin uhkarohkeaan tempaukseen: kotiutin puutarhamyymälästä pari orvokkiamppelia ja alppiruusua. Niillä on niin runollinen nimi latinaksi: rhododendron! Viisivuotiaan suusta se kyllä kuulostaa joltain vielä kummallisemmalta...  Ja sitten ostin lannoitetta. Pihamultaan siis kaavailin sormeni huomenissa upottavani, enkä lainkaan miettiväni vakavia asioita. Grillinkin voisi putsata...

Nautinnollista viikonloppua!

Siru

OMAA AIKAA!

Maanantai-aamulle sattumus, jonka johdosta tuli ruhtinaallinen, ennalta suunnittelematon vapaapäivä. No, minulla piti olla aamusta vähän isompi hammasoperaatio, jonka jäljiltä en tänään enää olisi kyennyt töihin, joten olin sitten perunut tai siirtänyt kaikki työtehtäväni tältä päivältä. Vaan melkeistä heti herättyäni hammaslääkäri soittaa, että heillä on röntgenlaitteet sanoneet sopimuksensa irti, eikä ilman sitä voi operaatiota tehdä, joten pahoittelujen kera varataan toinen aika. Olin jo pienimmäisen päiväkotiin vienyt, ja esikoinen jo koulussaan, joten vallan hämmästyttävää: aikaa ihan vain minua varten?!

Niin että mitäpä sitä sitten. Hörppäisin aamukahvin mössöineen (se on kai virallisesti smoothie), ja lähdin piipahtamaan kylillä. Sangen ylellistä olla aamulla yksin ruokakaupassa! Ihmisiä on vielä harvakseltaan liikkeellä, eikä kumpikaan omista vakiseuralaisistakaan mukana kertomassa yhä uudelleen ja uudelleen, kuinka tänään voisi olla karkkipäivä niin vaikkei olekaan mutta voisi olla...  Kävin myös puutarhamyymälässä haaveilemassa, mitä tälle kesää meidän pikkuruiseen pihaamme tulisi uutta. Valikoimat olivat vielä kovin maltilliset, eihän näille pohjoisille korkeuksille tarvitse vielä moneen viikkoon mitään pysyvästi ulkona viihtyvää ajatellakaan, mutta haaveilu sai hyvää buustia! Mansikkapenkki mahtaa saada pihan nurkasta pysyvän häädön, siihen voisi kehitellä jotain monivuotista, runsaasti kukkivaa kokonaisuutta plus jotain, jota saisi poimia ja syödä. Joku pieni pensas, mustikka ehkä?  Kenties myös yksi tuija leikkimään kuusta jouluja varten. Parveketomaatti-kokeilu osoittautui viime kesänä niin menestyksekkääksi, että sitä sietää tulevanakin istuttaa terassin suojaan, samaten yrttejä, monenlaisia. Ihanaa, kevät on jo näin pitkällä!

Kovin paljon ei ihmisen tarvitse näköjään olla itsekseen, kun sen jo kokee virkistävänä. Ajan töiden puolesta paljon autolla, ja siellä olen kyllä lähes aina yksin, mutta ei se ole ollenkaan sama asia. Yksin ja itsekseen niin, että sen ajan toiminta tai toimimattomuus on täysin vapaavalintaista, eikä liity mitenkään töihin. Aivan kuin olisi pitänyt pidemmänkin viikonlopun. Vielä kerkiäisin kipaista kirpputorilla ennen kuin nuoriso kotiutuu, joten heippa, tämä menee nyt!

Siru

JOKA PÄIVÄ ÄIDIN PÄIVÄ

Oli niin työntäysi loppuviikko, että iltaisin kerrassaan jaksoin juurikin sohvalle raahustaa ja antaa juurten kasvaa siihen takapuolesta kiinni. Perjantaina havaitsin kodin olevan jokseenkin rytökärpän pesänä, joten jonkunasteinen siistiminen oli välttämätöntä, onneksi tuo nuorisokin jo osallistuu ilman kovinkaan voimallista pakottamista. Viikonloppu tuli kyllä meille kaikille tilauksesta, kevätväsy päällä.

Äitienpäivä on aina herkkien ajatusten päivä. Tänään sain nukkua pitkään, kiitos kaikille niille, jotka päättivät tämänvuotisen Eurovision laulukilpailun finaalipäivästä! Eli, kun jälkikasvu sai luvan katsoa sitä niin pitkään kuin jaksaa, nukkuivat myös seuraavana aamuna pitempään. Aamusella, köllötellessäni hissukseen vuoteessa etten herättäisi muita, mietin tätä äitinä olemista. Se mahtaa olla ainoita asioita elämässäni, mihin olen todella aktiivisesti pyrkinyt, enkä tiedä mitään parempaa. Sanotaan, että kun nainen saa lapsen, hänestä tulee samalla koko maailman lasten äiti, ja voin tuon kyllä allekirjoittaa. Tosin, olin äiti  jo ennenkuin nuo kaksi omaa lapsiksi tulivat, kaikki ystävät ja sukulaiset tiesivät, että otan heidän pieniään mielelläni hoitoon, ja lapset myös mielellänsä tulivat. Työssänikin olen jostain sisältä päin ohjautunut lasten pariin, se on kai jollain tavalla minulle ominaista.

Mietin, olenko sellainen äiti kuin haluaisin olla. En muuten ole. Minulla on kovin suloinen ihanneäidin kuva mielessäni, ja olisin mielelläni edes etäisesti sitä muistuttava, mutta ei. Se unelmaäitini olisi aina hyväntuulinen ja lempeä, kliseisen pullantuoksuinen ja kykenisi pitämään kodin siistinä ja kaikki kotityöt tehtyinä jotenkin huomaamatta. Rakastavasti silittelisi lastensa hiuksia, samalla kun kyselisi läksyjen tekemisistä ja lelujen keräämisistä paikoilleen, ja lapsetkin tietysti mukisematta, iloisin mielin vastaisivat hänelle "kyllä, äiti", ja tekisivät pilkulleen kuten pyydetty on. Se äiti tietäisi aina, mikä on lapsille parhaaksi, ja kykenisi myös aina toimimaan niin. Meneekö se jollakin muka näin? Minä olen ihan turhan usein töistä tultuani niin väsynyt, että haen valmiit ruoat marketin lämminruokatiskiltä. Kovin usein illalla katson, että voi ei, pitäisi vähän järjestää paikkoja, mutta jos siinä kohti lapsi kysyy, että voinko kuulustella historian koealuetta tai lukea Tatua ja Patua, se epäjärjestys saa jäädä hoitamatta. Joudun välistä tekemään kunnolla töitä, että saisin hillittyä temperamenttiani enkä rähjäisi lapsille, varsinkin väsyneenä tuppaa pinna kiristymään turhankin herkästi. Toisaalta, myös lapseni ovat pikaisella luonteella varustettuja, joten meillä on läpikotaisin äänekästä. Turvallista, aina, kukaan ei meillä saa käydä toiseen käsiksi eikä sanoa ilkeästi, mutta möykätä saa, jos oikein siltä tuntuu. Välillä otamme yhteen naamat punaisina, seuraavana hetkenä taas halaamme, ja se yhteenotto on jo unohdettu. Toivon, että kun se tuntuu olevan meille kaikille kelpaavaa, se olisi myös riittävän hyvää.

Tuossa taannoin, avioeron tiimoilta, meillä kotona vieraili sosiaalityöntekijöitä. Herttaisi rouvia, eivät ollenkaan sellaisia piipaa-autolla pihaan karauttavia kukkahattutätejä, jotka vievät lapset pois jos äiti ei ole muistanut imuroida mattojen alta. Kahvittelivat ja jututtivat tyttöjä hyvän tovin. Totesivat molempien olevan harvinaisen tasapainoisen oloisia lapsia, ja että pärjään näköjään vallan mainiosti elämässämme. Se tuntui hyvältä ja tärkeältä, kuulla, että tässä tilanteessa, mihin en suinkaan olisi ikinä halunnut joutua, oikeasti osaan toimia niin, että lapsilla on turvallinen ja tarpeeksi hyvä lapsuus. Koska minä oikeasti yritän parhaani, koko ajan.

Niin. Nousin sitten vuoteestani ja hipsuttelin käynnistämään kahvikoneen. Sitten minua jo lahjottiinkin. Mutta parhaat lahjat ikinä ovat nuo kaksi kainaloon änkeävää neitihenkilöä. Ja ne ovat tuossa joka ikinen päivä. Hyvässä ja pahassa, äidin päivä on joka päivä. 

Onnellista äitienpäivää! <3

Siru

LEPPOISAN AAMUN AJATUKSIA

Niin. Esikoinen koulussaan, Pienimmäinen päiväkodissa. Äiti istuu kotona "tekemässä paperitöitä"- tai niin ainakin pitäisi. Eilisillan kevätjuhlan jäljiltä mehut hiukan vähissä, mutta aloitan kyllä ne paperityöt ihan justiinsa, ihan kohta, katson vielä tämän sivun ja hörppään vielä kupin kahvia ja lukaisen tuon jutun tuosta...

Juhla oli ihana. Paljon väkeä, hyväntuulisia ihmisiä. Joitakin tiettyjä, monivuotisia mukavia tuttavuuksia, joiden kanssa jätettiin hyvästit. Sellaisia lapsia, joiden kanssa olen tehnyt töitä jo useamman vuoden ajan, ja sellaisessa ajassa lapsesta tulee jo läheinen, rakaskin. Nyt tiet erkanevat, ja se on molemmista haikeaa.  Tuo on minulle ikuinen haaste: miten säilyttää ammattimainen etäisyys, ja samalla olla työssään koko sydämestään mukana. Yleensä taidan epäonnistua tuossa edellämainitussa, niin perin kaihoisia nämä kevätajat ovat. En kai osaisi toisenlainen ollakaan, en ymmärrä, miten lapsen kanssa ollaan etäisiä, jos nähdään viikoittain. Työni on ajoittain henkisesti aika vaativaa, mutta toisaalta myös saan siitä valtavan paljon.

Tulla tupsahti sitten vielä lisää töitäkin näille parille viikolle, eräs sijaisuus, joka tosin vaatii vain muutaman viikkotunnin panostamista. Ensin ajattelin, kun sitä minulta pyydettiin, että en jaksa, tähän aikaan keväästä muutenkin alkaa jo olla talven jäljeltä puhti pois. Päätin kuitenkin tsempata tämän verran, jeesaan tällä ystävääni, joka elää hyvin raskasta vaihetta elämässään. On vaikea keksiä konkreettisia tapoja auttaa ihmistä, jolla on huolia tai surua, ja nyt semmoinen tarjoutui ihan näin yllättäen, joten teen sen loppujen lopuksi mielelläni.

Aurinko paistaa tänäänkin. Ja meidän perheessä on ihan kaikki ihan hyvin.


Siru

AURINKO PAISTAA JA RÄNTÄÄ SATTAA...

Aamuisin on jo valoisaa. Kivaa, kun nuorisoa ei tarvitse enää pommien kanssa herätellä kouluun ja päiväkotiin, vaan valon ansiosta saavat silmänsä aukin rahtusen keskitalvea ripeämmin.  Viimeisen kuukauden rutistukset meillä kaikilla, ennen kesälomaa.

Pienimmäinen pääsi pitkien ja ikävien vaiheiden jälkeen eilen päiväkotiin. Hän on ollut pari vuotta perhepäivähoidossa, ja se tarina päättyi sitten loppujen lopuksi ikävästi. Ilmeisesti pph ei oikein meistä vanhemmista pitänyt, ja hän sitten meitä eri tavoin moitti lapselle, kertoillen myös sellaisia aikuisten välisiä asioita, jotka eivät lapsen maailmaan lainkaan kuulu. Paljon muutakin ikävää sieltä suunnalta, jonka johdosta päädyin ensin hakemaan, lopulta vaatimaan pikaista hoitopaikan vaihdosta. Onneksi kaupungin näistä asioista päättävä henkilö otti todesta kertomani ja huoleni, ja asia järjestyi. On ihanaa, kun lapsi lähtee iloisella mielellä hoitoon ja myös tulee sieltä rallatellen kotiin. Kertoi eilen eräs hoitaja, että Pienimmäinen oli kesken ruokailua huoahtanut ja todennut: "Kyllä täällä päiväkodissa on kiva olla, on niin mukavia aikuisiakin!" Eipä mullakaan tuohon ollut lisättävää.

Itselläni on paljon mielen päällä. Viimeisiä avioeroon liittyviä toimenpiteitä tehtävinä, ja vaikka ne ovat kuinka valmiiksi mietittyjä ja pureskeltuja, niin silti ne verottavat omaa jaksamista. Ihan kuin jokaisen noustun portaan jälkeen pitäisi istahtaa huoahtamaan. Vaan se kai se on kenen tahansa yksinhuoltajan päällimmäisiä huolia: miten huolehtia tarpeeksi itsestään ja omista voimistaan. Oma aika on käytännössä olematonta, eli täytyy koettaa ajatella asiaa siltä kannalta, että mitä itseäni voimaannuttavaa voin tehdä lasten kanssa.

Ostin uuden kameran, ja olen siitä aivan innoissani! En ole koskaan aiemmin valokuvannut, tai no juu, ehkä joskus teinivuosina luokkaretkellä, mutta niistä ajoista on jo hiukan vierähtänyt. Nyt on kova into harjoitella kuvaamista, saan itse ikuistaa ihan mitä haluan. Oppisikohan tuossa tumpelokin hyväksi, jos oikein yrittäisi?

Tänään illalla taas yhdet kevätjuhlat, töiden merkeissä. Vähenevät kovin, ennenkuin kokonaan loppuvat...  onko parempaa kuin kevät?!


Siru

PUOLIVIIKON PERJANTAI

Arkihaaste-blogiin ajatus alkoi muhia, kun tuolla somen puolella on kiertänyt ns. arkikuvahaaste jo hyvän aikaa. Sain siihen haasteen itsenikin, ja sitä myötä useammaltakin ihmiseltä toiveen kirjata arkeani ja ajatuksiani myös muiden luettavaksi. Mene ja tiedä, jääkö tämä lopulta vain päiväkirjakseni, mutta ihan hyvä niinkin.

Ihan omituisia viikkoja tässä lopppukeväällä, nämä vajaat viikot toisensa perään. Täällä meillä päin koululaiset saivat lomaa tälle väliperjantaille, ja niin sitä sitten tuli minullekin. Miten tuota mahtaa ensi viikolla enää osatakaan olla ihan normaalisti töissä kaikkea viittä päivää?

Arkipäivät ovat yleensä niin täysiä kaikesta pakollisesta, että ihan ylelliseltä ovat tuntuneet nämä ylimääräiset vapaat. Tänään teimme nuorison kanssa retken paikalliseen Taidemuseoon, siellä on lainassa Briteistä upea näyttely "The Age of  The Dinosaur". Näyttely ylitti kyllä kaikki odotukset, mutta silti jäi päällimmäiseksi tunne siitä, että kävimme jossain nimenomaan yhdessä kokemassa sen. Näitä täytyy muistaa lisätä meidän vapaa-aikaan, oli sen verran ihana reissu. Ja vielä on vapaapäiviäkin jäljellä...

Onnellista viikonloppua!

Siru

VAPPU! KEVÄT! KAIKEN UUDEN ALKU?

Kenties. Tervehdys Sinulle, kuka oletkin! Blogia on minulta pyydelty jo jonkun aikaa, joten lienee aika esittäytyä täälläkin: kirjoitan täällä nimellä Siru. Olen neljänkympin varoitustaulun ohi ajellut nainen, kahden tyttären (14v ja 5v) äiti. Mieluisin harrasteeni on päätynyt työkseni; olen siis muusikko. Muutkin taiteenlajit ovat lähellä sydäntäni, kirjallisuus ja kuvataiteet etenkin. Enemmän elämäntapa kuin harrastus on myös kaikenlainen tuunaaminen ja erilaiset käsityöt. Voi olla, että niistä jotain vilahtaa täälläkin.

 Arkeani määrittävät nämä kaikki, plus se, että olen tytärteni yksinhuoltaja. Ja ei, tämä ei tule olemaan eroblogi. Haluan tästä kokoelman pieniä kertomuksia arjesta, joka on minun näköiseni, onnellisine ja ankeine tuokioineen. Olen näitä jo kirjaillut matkan varrella ylös toisaalla, omien muistikuvieni rakennuspalikoiksi, mutta en pahastu, jos joku haluaa tulla matkalle mukaan. Tervetuloa siis!

Vappu, mikä valon, uusien alkujen ja riehakkuuden juhla! Paitsi, että tässä residenssissä sitä on vietetty pontevassa flunssassa. Päätimme siis viettää juhlan matalalla profiililla, kotioloissa. Sentään rantauduimme hakemaan Pienimmäiselle hehkeän Helinä-keiju- ilmapallon maalikyliltä, sitä ilman ei vappua kertakaikkiaan ole. Kotosalla sitten puhkuimme nurkat täyteen ilmapalloja ja serpentiinejä, ja tadaa, valmis! Sentään tippaleipiä leivoimme, kaupasta mukaan napatut versiot kun olivat tippaleivän irvikuvia. Pärskiväinen pieni totesi illalla nukahtaessaan: "Tulipa meille vaan ihana vappukoti!"  Yöllä kahden puolen seinää tauotonta pärskimistä ja yskimistä. Niin onnellinen asia, että vappuvapaita on monta päivää!

Ihanaa vappua!

Siru