TAHDOTKO TOSIAAN

Tänään olen pohtinut paljon ihmissuhteita, aina vaan. Tai ei oikeastaan pelkästään tänään, useamman päivän.

Tapasin hyvän ystävättäreni, joka on erokriisinsä keskellä. Juuri niin kipeässä ja ahdistavassa vaiheessa, kuin itse olin osapuilleen vuosi sitten. Siinä tilassa, että aamuisin ei tahdo päästä vuoteesta ylös, kun kurkkua niin kuristaa. Istuimme iltaa. Lohdutin, miten osasin. Tapahtumat heillä olivat kovin toisenlaiset kuin omassa elämässäni, mutta olin korvana ja olkapäänä. Toivon sydämestäni, että hänen valoisampi päivänsä on lähellä.

Vuosi sitten olin itse niin syvällä, kuin ihminen voi tunteittensa puolesta käydä, sairastumatta. Silloin eräs rakas ystäväni otti selviytymiseni sydämenasiakseen. Hän soitti päivittäin, laittoi useita tekstiviestejä myös. Hirveimmässä vaiheessa hän kävi päivittäin milloin minkäkin tekosyyn varjolla meillä, ihan vain katsomassa, että olen ok, ja tarkistamassa, tarvinko apua. Kauheimman lamauksen päivinä hän tuli ovelle ruokakassin kanssa, ja laittoin aterian minulle ja lapsille.  Otti lapsia luokseen päiväksi, että sain itkeä ääneen kotona. Hän, perheellinen ihminen itsekin, istui iltoja kuuntelemassa ahdistustani. Kiskoi minua sekunti kerrallaan takaisin maan pinnalle. En varmaan koskaan osaa tarpeeksi hänelle ilmaista, kuinka kiitollinen nyt olen tuesta, jota häneltä silloin sain. 

Koetan kierrättää hyvää parhaani mukaan.

Kyllä nämä myös pistävät miettimään, miksi ylipäätään haluaa ihmissuhteeseen. Miksi edes haluaa pistää itsensä alttiiksi? Miksi tarkoituksellisesti tarjoaa itseään toiselle, vaikka tietää epäonnistumisen olevan niin valtavan todennäköistä?

Miksi asettaa itsensä arvioitavaksi? Verrattavaksi kaikkiin entisiin exiin, kaikkiin vastaan käveleviin nuorempiin, kauniimpiin, älykkäämpiin, tyylikkäämpiin... vertailukohteiden määrä voisi masentaa. Tämä on tällä hetkellä minun päällimmäinen kipukohtani. Riitänkö, osaanko, kelpaanko? Olen mielestäni realistinen: kahden lapsen päälle nelikymppinen yksinhuoltajaäiti ei ole ehkä markkinoilla kaikkein kuuminta hottia. Jos mahdollinen kumppaniehdokas olisi sitä kovastikin, onko uhkarohkeus tyhmänrohkeutta?

Ajatella, että näillä kilometreillä ei kukaan ole enää vailla kolhuja. Jos olisi, se tarkoittaisi, ettei ole elänyt, ja sellainen ihminen näissä vuosissa olisi jo, no, pelottava. Luottaa, että jos toinen arvioi omin silmin, korvin, ymmärryksin, minut hyväksi, kelvolliseksi, kiinnostavaksi, hurmaavaksi, siihen voisi tyytyä, luottaa. Olla kyseenalaistamatta hyväksyntää.

Niin. Luottaa.

Siinä pulma.

S