PYSY AINA PIKKUVELJENÄ

Me kävimme reissussa. Hyppäsimme asuntoautoon ja huristelimme sillä toiselle puolen kotimaata kylästelemään. Rakkain kyläpaikka maailmassa: veljeni ja hänen perheensä luona. Emme olleet tavanneet kahteen vuoteen. Olimme toki säännöllisesti yhteydessä, mutta ei se ole sama asia ollenkaan.

Minulla on siis pikkuveli. Viitisen vuotta nuorempi, päätään pidempi. Aikamies, perheenisä, aviomies, poika, pikkuveli. Hän on vakavasti sairas, ja me kaikki läheiset sekä rukoilemme, että pidämme sormemme ja varpaamme ristissä hänen tervehtymisensä puolesta.

Veljellä on myös perhe. Hurmaava kälyni, jonka kanssa löydämme niin samanlaisen ajatusmaailman ja aaltopituuden, että se saa meidät itsemmekin sitä hämmästelemään. Sielunsiskoni. Ja tytär, kahdeksanvuotias, jota voi kuvata vain sanalla prinsessa. Kaunis ja herttainen.

Mutta ennenkaikkea, se veli. Olimme kylässä kaksi päivää, jonka jäljiltä olemme taas toistemme kartoilla vieretysten. Jaoimme kaiken sen, mikä viime vuosina on jakamatta jäänyt. Tai melkein kaiken, jäi puhuttavaa vielä seuraavallekin kerralle. Päätimme yhdessä, että siihen ei saa mennä näin kauaa. Haluan tietää, millainen hänen maailmansa on tänään ja huomenna ja ensi viikolla. Ensi vuosi ei riitä. Haluan olla jakamassa onnellisten hetkien lisäksi myös epätoivoa ja masennusta. Koska hän on minun pikkuveljeni. Omien lasteni jälkeen kenties rakkain ihminen tässä maailmassa.

Siitä on kauan, yli kaksikymmentä vuotta. Veljeni lähti ylioppilasjuhliensa jälkeisellä viikolla suorittamaan asepalvelustaan. Minä ajoin hänet toiseen kaupunkiin kasarmille. Kohtalon kieron huumorintajun ilmentymänä autoradiosta soi Noitalinna Huraata, Pikkuveli.

 "Pysy aina pikkuveljenä
ja lintuna,
älä koskaan miehisty.
En meidän taloon
lisää aikuisia halua."

Nieleskelin itkua, koska ei tuommoisista silloin kehdannut. Nyt kehtaisin.  On se miehistynyt, ihan täysin. Mutta pikkuveljenä se silti on pysynyt.

S