I-HA-HAA

Lasteni ykkösharrastus on ratsastus. Tai pitäisi kai sanoa tallitouhuilu, kun välillä epäilen varsinaisen ratsastuksen olevan vain positiiviinen sivutuote. Esikoinen on ratsastanut nelivuotiaasta, Pienimmäinen aloitteli viime kesänä ja jatkaa nyt taas talven tauon jälkeen. Tänään siis menimme koko poppoo tallille, Esikoinen normaalille viikkotunnilleen, Pienimmäiselle olin varannut samalle ajalle talutusratsastusta.

Itse olen hevosille allerginen. Olen ollut lapsesta saakka, eivätkä hevostouhut ole sen vuoksi koskaan kiehtoneet. Esikoinen sai kuitenkin kolmivuotiaana päähänsä, että haluaa ratsastaa, ja hän on sen laatuinen tahtoihminen, että päätään ei käännetä irroittamatta sitä kokonaan. Tuohon aikaan ei yksikään talli suostunut ottamaan noin pientä edes talutusratsastukseen, vasta nelivuotiaana taivas aukeaisi. Vuoden ajan tyttö kysyi joka ikinen päivä, joko pääsee ratsastamaan.

Sitten oli neljäs  syntymäpäivä tulossa, ja paikka talutusratsastukseen varattu. Olin varautunut siihen, että intoa kestää ehkä muutama viikko, ja sitten ensin ei niin lapsi välittäisikään lähteä tunnille, ja lopulta äitikin leipääntyisi häntä sinne houkuttelemaan, ja niin koko homma jäisi. Miten väärässä sitä voi ihminen ollakaan! Lapsi rakastui hevosiin. Niin yksinkertaista. Hänellä tulee syksyllä kuluneeksi yksitoista vuotta harrasteen aloittamisesta, ja kertaakaan ei ole tarvinnut tallille häntä maanitella.

Ensimmäiset vuodet olivat melkoisen hankalaa harrastusaikaa, allergiani teki omasta olostani aika tukalan, koska kuljetusvastuu oli minulla. Lapsen ratsastustunti oli aina perjantaisin, ja vaikka minkälaiset allergialääkkeet otin, aivastelu loppui yleensä vasta seuraavana maanantaina. Lapsi riisui aina tallivarusteensa tallilla, ja ne vietiin kotona suoraan pyykkikoneeseen, mutta oireilin silti. Vähitellen vuosien mittaan oireilu vähentyi, kunnes nykytilanteessa en juurikaan enää oireile. Vuosiin en ole tallireissujen yhteydessä tarvinnut allergialääkkeitä. Toki, en viitsi kohtaloa kiusata: vietän tallin sisätiloissa vain sen ajan, mikä on tarpeellista, muun ajan olen ulkosalla seuraamassa tuntia tai muuten. Vieläkään tuon homman autuus ei ole minulle auennut, mutta olen päätynyt ajattelemaan, ettei sen tarvitsekaan aueta. Tallilla on melkoinen joukko lapsia ja nuoria, etupäässä tyttöjä, joukossa jokunen aikuinenkin, jotka selvästi löytävät yhteisen sävelen ihan vain sen tosiseikan siivittämänä, että heistä kaikista hevoset ovat jotakuinkin maailman ihmeellisimpiä olentoja. Sotkuinen teinini siivoaa mukisematta ja pikkutarkasti hoitohevosensa pilttuuta, vaikka kotona hänen huoneensa on melkoinen rytökärpän pesä. Temperamenttiset lapseni saavat yllättävää kärsivällisyyttä hevosten kanssa puuhastellessaan: monisatakiloinen kopukka ei toimi huutamisesta tai tiuskimisesta.

Teinin pahimpana kiivailuvaiheena hevoset toimivat selvästi ukkosenjohdattimina. Hän on äärimmäisen vähän kilpailuhenkinen, joten ratsastuskaan ei ole erityisen tavoitteellista, etenee siis sellaista vauhtia siinä kuin hyvältä tuntuu. Huomattavasti olennaisempaa on hevosten kanssa oleminen. Pari kesää sitten tyttö mursi jalkansa niin, että joutui olemaan hyvän tovin tauolla harrastuksestaan. Oli vaikuttava tilanne, kun hän yli kuukauden tauon jälkeen viimein pääsi tallille.  Kun tyttö tallin ovella moikkaili iloisesti kavereitaan, tallikäytävän toisesta päästä pilttuusta pisti hänen hoitohevosensa pää ulos välittömästi. Ei epäilystäkään, etteikö tulija olisi ollut erityisen kaivattu ja odotettu, sellaista hörinää ja tömistelyä hevonen piti. Kun tyttö pääsi pilttuuseen, tämä heppa työnsi turpansa tytön kainaloon ja puhisi. Seisoi varmaan viisi minuuttia paikallaan ja vain puhisi kainaloon. Tyttö supatti hevosen korvaan jotain, en tiedä mitä, eikä se kuulukaan minulle. Viesti tuli selväksi ulkopuolisellekin: meillä oli toisiamme hirveä ikävä.

Tänään tunnelmat olivat riehakkaat: Pienimmäinen on niin odottanut pääsevänsä tallille ja ratsastamaan. Hämmästelen, kuinka hän solahtaa tallityttöjen joukkoon niin sujuvasti, vaikka on paljon pienempi kuin kukaan muista. Lakaisee tallikäytävää, rapsuttelee heppoja, silittelee tallikissaa. Tekee tuttavuutta isompien hevoshöperöiden kanssa. Nauttii joka solullansa ihan yhtä paljon kuin isosiskonsa.

Niin. Minulle tämä ihanuus ei aukea. Mutta olen hirveän onnellinen siitä, että se on. Että on tuo paikka, jossa ollaan tuolla tavalla. Kuljetaan heinänkorsi suupielessä ja nojaillaan hevoskavereihin. Iloitsen valtavasti siitä, että nuo kaksi saavat tuon kokea.

-S-