JOS PERILLÄ HUOMAISIN SEN

Lasketaan päiviä koulun alkuun, töiden alkuun, päiväkotielämän alkuun. Vaikka kesä hohkaa kuumuuttaan täydeltä laidalta, ihan kuin yrittäisi vakuuttaa, että ei nyt vielä, ei ei.

Minun henkinen kasvuni on niin kauhean ohutta, pinnallista. Olen ihan jumissa näiden viime aikojen tapahtumien kanssa. Luulin, että en enää saisi itseäni enempää rikki, mutta pah, kuinka tyhmä sitä oikeasti voi ollakaan. Ennen tuota pikkuista ihmissuhdeseikkailua en tuntenut itseäni yksinäiseksi enkä surkeaksi, oikeastaan olin suurimman osan aikaa varsin tyytyväinen elämääni, tähän meidän elämään, omannäköiseen. Sitten tyhmyyksissäni varastin maistiaisen toisesta elämästä, ihmisestä, kosketuksesta. Nyt olen yllättäen ihan kauhuissani sen asian edessä, että voi oikeasti olla, etten enää koskaan löydä ketään, jonka kanssa toisemme kelpuuttaisimme elämään yhdessä. Epätoivo löysi tiensä syvyyksistä ulos, eikä suostu millään häipymään. En oikeasti tajua, mistä tuo paniikki iskee. Tiedän olevani ihan pärjäävä ja kykenevä ihan hyvineni, enkä tarvitse ketään pönkittämään egoani tai ruuvaamaan tauluja seinille. Rakkauden kaipuu on ihan kauhea.

Istun terassilla auringossa ja pyyhin vaivihkaa silmänurkkiani. Vahva, sankari minä.

S