MINUN TUULESSANI SOI

Kesä on ollut pitkä. Tasan viikon saan vielä vapaasta nauttia, sitten on aika astua taas työarkeen. Vielä tänään se tuntuu inhottavalta ajatukselta, mutta kaipa ajatukseen totutteleminen on vain aloitettava.

Manitsin jo aiemmin, kuinka olen alkanut etsiä vaihtoehtoisia muotoja kehittää omaa jaksamistani ja hyvinvointiani. Internetin hämmentävästä maailmasta löytyy tietoa niin paljon kuin vain sitä hakea jaksaa, ja välillä osuu oikeaan. Olen tutustunut monenlaisiin mielenhallinnan menetelmiin, samoin myös avannut henkistä puolta itsessäni moneen suuntaan.

Jo lapsena minä olin vähän kummallinen. Tiesin ja näin asioita, mitä käsittääkseni kaikki muut eivät tienneet tai nähneet. Tiesin tapahtumia ennalta. Tiesin, missä toisten kadonneet esineet ovat. En tiedä, miksi tai mistä tiesin, tiesin vain. Näin ne kuvina mielessäni. En juurikaan näistä kenellekään puhunut, kun en itsekään ymmärtänyt asiaa. Kun vartuin, suljin nämä kanavat tarkoituksellisesti, koska koin, ettei niitä hyväksyttäisi. Ja näin elin vuosia. Kuluneen vuoden aikana olen myös varoen availlut näitä mieleni kanavia uudelleen. Tunnen, että en enää voi elää muita miellyttääkseni, ja niin voin ja uskallan olla oma itseni. Myös tässä kummallisessa, arassa kohdassani.

Näitä nyt sitten näkyy. Eilen viimeksi tuli todella omituinen, ikävä tunne erääseen ihmiseen liittyen, suuri huoli ja paino sydämessä. Laitoin hänelle lyhyesti viestin, että olen nyt huolissani, onko kaikki hyvin. Hän olikin sairaana, yksin kesämökillä, ja pyysi minua päivystämään, mikäli tarvitsisi sinne apua. No, hän toipuu jo hyvää vauhtia. Mutta näitä nyt sattuu koko ajan, päivittäin. Näen, kuulen, tiedän, tunnen. On kuin olisin irrottanut tiukan korkin, ja virta viimeinkin kulkisi päästä varpaisiin. Ei kyllä hajuakaan, miten näistä asioista voisin kertoa, mikäli vastaani tulisi mahdollinen kumppaniehdokas. Hörhö mikä hörhö. Mutta tällaisena riitän itselleni. Ihan kohtuullinen alku kai sekin.

S

TUULEE SIELUUN ASTI

Voi tätä minun hoopoa elämääni.

No. Tämä maailma on nykyään ilmiselvästi hämmästyttävän pieni. Meillä oli kaksi päivää täällä kovin mieluisa vieras. Teinityttö, jota en ollut koskaan aiemmin edes nähnyt. Vierailulla, josta oli sovittu puhelimitse hänen ja hänen vanhempiensa kanssa, joita myöskään en ole koskaan tavannut. Tämä tyttö on esikoiseni hyvä ystävä, vaikkeivät hekään olleet aiemmin toisiaan tavanneet. Siis elävänä nenätysten, toki ovat tunteneet toisensa jo pitkään. Tutustuivat netissä yhteisen harrastuksensa puitteissa, ja siitä se ajatus sitten lähti. Koko viime talven on tuossa seinän takana läyrytty megapitkiä puheluita netin välityksellä, hihitelty kovin teinityttömäiseen tapaan iltakausia. Ja niin vain löysin poppooni tässä iltana muutamana bussiasemalta vastaanottamassa tätä vierasta toiselta puolelta Suomea.

Hirveän hupaisa vieras olikin. Reipas, avoin ja hyvin puhelias ja hauska, solahti vaivattomasti tähän meidän vakiokokoonpanoomme. Hitusen olin järjestänyt ohjelmaa, tiedekeskusvierailun ja pizzerian muodossa, mutta etupäässä teinit hoitivat itse oman ohjelmansa. Notkuivat uimarannalla, katsoivat leffoja popcornkippojen kera, ja enimmäkseen hihittivät. Puhuivat selvästikin hyvin paljon, mutta se hihitys jäi päällimmäiseksi muistoksi. Tänä iltana saattelimme tytön paluubussiin, ja seuraavasta vierailusta ja vastavierailusta puhuttiin jo. Olen iloinen siitä, että tämä maailma on näin pieni. Minun nuoruudessani nämä kaksi hengenheimolaista eivät koskaan olisi toisistaan kuulleetkaan. Tämmöiset tuttavuudet tuovat lämpimiä tuulia sieluun.

Se, mikä kylmää tuo, on sitten se oletettavissa oleva. Se, mitä pidin omana vainoharhaisuutenani, olikin ihan todellista. Jatkan aikuista matkaa itsekseni. Surettaa, muttei niin paljon, kuin olisin luullut. Hiukan helpottunut olo siitä, että selvästikin omat aistini ja ymmärrykseni edelleenkin palvelevat minua moitteettomasti. Pitäisi vain muistaa ja uskaltaa luottaa itseensä. Jos joku tuntuu olevan selittämättömällä tavalla pielessä, se todennäköisesti onkin. Tunne ja intuitio ovat ihan kunnioitettavia lahjoja, joiden antamaan tietoon pitäisi suhtautua asiaankuuluvalla vakavuudella.

Surettaa myös se, että luottaminen mahtaa käydä jatkossa entistäkin vaikeammaksi. Haluaisin omaan sieluunikin jo vähän lämpimiä tuulenvirtauksia.

S

MÄ LUIN EINOA KESÄLLÄ KERRAN

Ja kaikkea muutakin. Meidän asuntomme jatkuu pihan puolelle terassiksi, joka on helletaivas. Puoliltapäiviltä alkaen sinne paistaa aina iltaan asti. Mukavat, lokoisat tuolit sallivat pidemmänkin löhöilyn, ja pojat, että sitä on harrastettu! Hissuttelen sinne ensimmäiseksi aamulla kahvimukin kera, ihan hiljaa, etten herättäisi lapsia. Helleilma tuoksuukin ihan erilaiselle kuin muu, paahteiselle ja palaneelle. Toivon kyllä jo sadetta, ukkonen tekisi poikaa, mutta kyllä tämänkin sietää.

Röhnötän terassilla ja luen. Juorulehtiä, kirjoja, hätätilassa tavaisin varmaan vaikka Lidlin mainoslehtisiä, jotenkin lueskelu kuuluu terassilöhöämiseen. Välillä nousen ja teen jotain hyödyllisen näköistä, nyhdän muutaman rikkaruohon kukkapenkistä tai kastelen tomaatteja, ihan vain ollakseni edes hetken ajan sen näköinen, etten TODELLAKAAN käytä päivääni ihan vaan koomailuun. Tiedä häntä, meneekö tuo kenelläkään läpi. Kenellä pitäisikään.

Lasten kanssa suuntaamme mielellämme uimarannalle piknikille, paitsi että nyt on ollut siihenkin liian kuuma. Retkeilyihimme kuuluvat olennaisena osana eväät; ilman niitä se nyt vaan ei yksin- kertaisesti ole mikään retki. Eväissä täytyy olla aina jotain pientä suolaista, yleensä voileipiä tai kinkkujuustocroisantteja. Täytyy olla myös vaniljamunkkeja,  tästä olemme erityisen tarkkoja. Muunlaiset munkit tai ylipäätään leivonnaiset eivät käy. Ja sitten jotain tuoretta ja makeaa, mansikoita, vesimelonia, vadelmia, nektariineja, oikein hövelinä päivänä niitä kaikkia. Ja pillimehua, sitä sinisessä purkissa olevaa, ja vettä. Paljon vettä. Ja retkeen kuuluu myös, että se tapahtuu jonnekin jonkun veden äärelle, koska retki ilman vanilja-mansikka-tahmaisten sormien pesua luonnonvedessä ei nyt vaan ole mistään kotoisin sekään. Hihittelemme itseksemme näille kummallisille päähänpinttymillemme.

Tämmöisinä loikomispäivinä on aikaa myös ajatella. Ajatella kaikkea, mitä on viime aikoina tapahtunut. Olen löytänyt itsessäni ikäviä läheisriippuvuuden oireita, ja ne saavat oloni ajoittain kovin tympeäksi. Historiani kun on se mikä on, siinä mielessä tuo ei ihan hirveänä yllätyksenä itselleni tullut. Olen vähän siinä vaiheilla nyt, pitäisikö niihin oireisiin hakea jotain ammattiapua, vai tulenko niiden kanssa toimeen ihan vain tiedostamalla ne ja pyrkimällä hallitsemaan omia reaktioitani. En haluaisi tärvätä tätä erään ihmissuhteen alkua sillä, että tukehdutan toisen roikkumisellani, mutta toistaiseksi olen voinut hallita vain toimimistani, tunteitani ja reaktioitani aika huonosti. Varmaan tuokin on asia, mikä pitää jossain vaiheessa ottaa puheeksi.

S

SINULLA ON SITKEÄ SYDÄN JOKA LYÖ

Järjestin itselleni omaa aikaa. Edellisestä itsekseni olosta on kutakuinkin vuosi. Tuli siis tarpeeseen. Pyysin äidiltäni miehineen, josko saisin tuoda tyttöni heille kyläilemään pariksi päiväksi. Olivat asiasta enemmän kuin mielissään, ja lapsetkin intoa piukassa. Niin sitten vein tytöt mummulaan, olivat kaksi vuorokautta. Kaikki oli mennyt loistavasti, ja äitini ehdottikin, josko otettaisiin tämä ihan vakituiseksi käytännöksi, vaikka kuukausittain. Tartun tarjoukseen, nähtäväksi jää, kuinka usein. Mutta tartun kyllä, iloisena ja kiitollisena. Käytännössä tämä on lähestulkoon ainoa mahdollisuuteni saada semmoista omaa aikaa, joka on enemmän kuin muutaman tunnin kerrallaan, ja vaikkapa univajeen paikkaamiseen.

Paitsi, että minulla oli suunnitelma. Tai, se suunnitelma esitettiin minulle heti sen jälkeen, kun tytärten mummolareissu varmistui. Ja niin minulla sitten oli vieras. Kaksi päivää vietin aikaa itsekseni, makasin omalla terassilla auringossa autuaassa koomassa ilman, että kertaakaan piti pyyhkiä pyllyä tai nenää tai setviä sisarusriitaa. Vähän lueskelin. Ruoaksi pyöräytin salaatin tai smoothien. Kuuntelin musiikkia. Nautin hiljaisuudesta. Mutta illat ja yöt minä puhuin ja kuuntelin, kuuntelin ja puhuin. Alunperin piti vain yksi ilta, mutta, no se vähän venähti. Onneksi ei ollut univelkaa, se nimittäin ei olisi nyt korjaantunut. Mutta sain aikaa tutustua rauhassa tähän ihmiseen. Ja hän minuun. Ilman, että koko ajan olisi pitänyt kelloa vilkuilla. Kävi kovin selväksi, että meillä riittää keskustelunaiheita, ilmeisestikin loputtomiin. Kävi myös suurempinumeroisilla pikkutunneilla selväksi, että meillä on myös muutenkin hyvin yhteen toimiva kemia. Ja se, että vaikka olin ihan jo unohtanut, minä olen olemassa muutakin, kuin äiti.

Hän on nyt viikon matkoilla, ja lapsetkin taas kotona, ja minä saan sulatella tätä kaikkea. Ei kai elämästä koskaan tiedä varmuudella, miten asiat etenevät, sujuvat, kehittyvät. Hyvätkin asiat voivat mennä pilalle, tai huonoista saattaa versoa onnea. Tällä hetkellä olen häälyvässä tilassa- toivon ja kauhun raja on uskomattoman ohut. Pidän valtavasti, uskallanko rakastua, on asia erikseen.  Opettelen luottamista, pikkuhiljaa. Mutta kaikista epävarmuudentunteista huolimatta, on jotain... no, kävelen tukevammin maassa kiinni. Olen vahvemmin elossa. Tunnen, miten tuo kliseisen palasista liimailtu sydänparkani on taas toimiva. Meni syteen tai saveen.

S

THE WINNER TAKES IT ALL?

Ukkospäivä täällä. Hellepäivä. Itsellinen päivä.

Nyt on niin paljon tapahtunut moneen suuntaan ihmissuhderintamalla, että olen miettinyt paljon avoimuutta. Ja sen jonkinlaista vastakohtaa, ihmissuhdepelejä.

Lähimpieni kanssa haluaisin kaikkien ihmissuhteiden olevan täysin suoria ja avoimia, vailla minkäänlaista kytköstä niistä riippumattomiin asioihin. Tietenkin, joskus on sanottava toiselle jostain ikävästä asiasta, mutta senkin voi valita, miten on suora ja rehellinen. Ilkeä ei tarvitse, eikä saa olla. Olen yliherkkä tahalliselle ilkeydelle.

On ihmissuhteita, joissa saa olla parhaimmillaan. Otetaanpa vaikka tuo kälyni. Jaamme samankaltaisen, hiukan vinksahtaneen huumorintajun ja kovin yhteneväisen arvomaailman. Emme myöskään ole toistemme elämissä päivittäin mukana, joten ristiriitoja ei synny. Olemme toisillemme jotakuinkin parhaimmillaan, aina kun olemme tekemisissä. Silti koen, että suhteemme on avoin ja lämmin ystävyyssuhde, koska käymme myös keskusteluja kipeistäkin elämäämme liittyvistä asioista.

Äitini on Äiti. Sukuni matriarkka, joka lempeästi mutta raudanlujalla otteellaan koettaa hallita kaikkia ympärillään. Hän on siihen kasvanut, enkä häntä muunlaisena osaisi kuvitellakaan. Hänen kanssaan rehellisyys on haasteellisempaa. Täytyy huomattavasti enemmän käyttää energiaansa sen pohtimiseen, mistä asioista kannattaa puhua, mitkä on viisaampaa jättää käsittelemättä. Hän on kaikissa mielipiteissään kovin varma ja ehdoton, eikä pysty ymmärtämään, jos joku toinen olisikin aivan toista mieltä hänen kanssaan: silloin hän kertoo asian uudelleen ja uudelleen, niin kauan, että toinen myöntää hänen olevan oikeassa. Tai ainakin luovuttaa. Rakastan äitiäni kovin, hän on kivijalkani, johon tiedän voivani aina tukeutua, tarvitsinpa millaista apua ja tukea tahansa, mutta sen tuen hakemisellakin on hintansa.

Kenties rehellisimmillään olen suhteessa lasteni kanssa. Tyttäreni ovat monin tavoin eri maata keskenään, luonteenpiirteiltään ja ominaisuuksiltaan. Koen silti, että meidän välimme ovat täysin avoimet. Jopa teini puhuu minulle asiansa, ja ellei puhu, sanoo suoraan, että tästä en halua puhua nyt, ja kertoo sitten hiukan myöhemmin. Olen näille niin rehellinen kuin ikinä kykenen. Toki, välillä täytyy miettiä, miten monenlaisista aikuisten asioista osaa annostella riittävänkokoisen annoksen lapsille, mutta parhaani yritän. En valehtele, en kiertele, en sumuta. Näytän tunteeni, ja sen meillä saavat lapsetkin tehdä. Kolmisin muodostamme turvasataman, jossa saa olla juurikin sellainen kuin on, epätäydellisenä rakastettu ihminen. Haluan uskoa, että lapsetkin kokevat tämän näin.

Päänvaivaa aiheuttaa tämä uusi. oraalla omaa rauhallista vauhtiaan kasvava ihmissuhde. Mies. Entisessä elämässäni olen ollut niin monenlaisien pelien kohteina, että ajatus saa vatsan kiertämään. Nyt en halua siihen ryhtyä. Tiedän, että voin päättää vain omista teoistani ja ajatuksistani. Päätän olla avoin ja rehellinen tässäkin kohtaa. Toivon, että se ymmärretään oikein. Jos olen epätietoinen, kysyn. Jos pelkään, kerron senkin. Jos olen iloinen, näytän sen, tai jos hämmentynyt, ilmaisen senkin. Jos ikävöin, pidän, suren, innostun... niin. Eniten pelkään, että toinen pelaa jotain peliä, jota en edes huomaa. Tästäkin olemme puhuneet paljon. Luulen tulleeni ymmärretyksi. Pelissä kun on aina häviäjiä.

Ihastus.

S

PYSY AINA PIKKUVELJENÄ

Me kävimme reissussa. Hyppäsimme asuntoautoon ja huristelimme sillä toiselle puolen kotimaata kylästelemään. Rakkain kyläpaikka maailmassa: veljeni ja hänen perheensä luona. Emme olleet tavanneet kahteen vuoteen. Olimme toki säännöllisesti yhteydessä, mutta ei se ole sama asia ollenkaan.

Minulla on siis pikkuveli. Viitisen vuotta nuorempi, päätään pidempi. Aikamies, perheenisä, aviomies, poika, pikkuveli. Hän on vakavasti sairas, ja me kaikki läheiset sekä rukoilemme, että pidämme sormemme ja varpaamme ristissä hänen tervehtymisensä puolesta.

Veljellä on myös perhe. Hurmaava kälyni, jonka kanssa löydämme niin samanlaisen ajatusmaailman ja aaltopituuden, että se saa meidät itsemmekin sitä hämmästelemään. Sielunsiskoni. Ja tytär, kahdeksanvuotias, jota voi kuvata vain sanalla prinsessa. Kaunis ja herttainen.

Mutta ennenkaikkea, se veli. Olimme kylässä kaksi päivää, jonka jäljiltä olemme taas toistemme kartoilla vieretysten. Jaoimme kaiken sen, mikä viime vuosina on jakamatta jäänyt. Tai melkein kaiken, jäi puhuttavaa vielä seuraavallekin kerralle. Päätimme yhdessä, että siihen ei saa mennä näin kauaa. Haluan tietää, millainen hänen maailmansa on tänään ja huomenna ja ensi viikolla. Ensi vuosi ei riitä. Haluan olla jakamassa onnellisten hetkien lisäksi myös epätoivoa ja masennusta. Koska hän on minun pikkuveljeni. Omien lasteni jälkeen kenties rakkain ihminen tässä maailmassa.

Siitä on kauan, yli kaksikymmentä vuotta. Veljeni lähti ylioppilasjuhliensa jälkeisellä viikolla suorittamaan asepalvelustaan. Minä ajoin hänet toiseen kaupunkiin kasarmille. Kohtalon kieron huumorintajun ilmentymänä autoradiosta soi Noitalinna Huraata, Pikkuveli.

 "Pysy aina pikkuveljenä
ja lintuna,
älä koskaan miehisty.
En meidän taloon
lisää aikuisia halua."

Nieleskelin itkua, koska ei tuommoisista silloin kehdannut. Nyt kehtaisin.  On se miehistynyt, ihan täysin. Mutta pikkuveljenä se silti on pysynyt.

S

TAHDOTKO TOSIAAN

Tänään olen pohtinut paljon ihmissuhteita, aina vaan. Tai ei oikeastaan pelkästään tänään, useamman päivän.

Tapasin hyvän ystävättäreni, joka on erokriisinsä keskellä. Juuri niin kipeässä ja ahdistavassa vaiheessa, kuin itse olin osapuilleen vuosi sitten. Siinä tilassa, että aamuisin ei tahdo päästä vuoteesta ylös, kun kurkkua niin kuristaa. Istuimme iltaa. Lohdutin, miten osasin. Tapahtumat heillä olivat kovin toisenlaiset kuin omassa elämässäni, mutta olin korvana ja olkapäänä. Toivon sydämestäni, että hänen valoisampi päivänsä on lähellä.

Vuosi sitten olin itse niin syvällä, kuin ihminen voi tunteittensa puolesta käydä, sairastumatta. Silloin eräs rakas ystäväni otti selviytymiseni sydämenasiakseen. Hän soitti päivittäin, laittoi useita tekstiviestejä myös. Hirveimmässä vaiheessa hän kävi päivittäin milloin minkäkin tekosyyn varjolla meillä, ihan vain katsomassa, että olen ok, ja tarkistamassa, tarvinko apua. Kauheimman lamauksen päivinä hän tuli ovelle ruokakassin kanssa, ja laittoin aterian minulle ja lapsille.  Otti lapsia luokseen päiväksi, että sain itkeä ääneen kotona. Hän, perheellinen ihminen itsekin, istui iltoja kuuntelemassa ahdistustani. Kiskoi minua sekunti kerrallaan takaisin maan pinnalle. En varmaan koskaan osaa tarpeeksi hänelle ilmaista, kuinka kiitollinen nyt olen tuesta, jota häneltä silloin sain. 

Koetan kierrättää hyvää parhaani mukaan.

Kyllä nämä myös pistävät miettimään, miksi ylipäätään haluaa ihmissuhteeseen. Miksi edes haluaa pistää itsensä alttiiksi? Miksi tarkoituksellisesti tarjoaa itseään toiselle, vaikka tietää epäonnistumisen olevan niin valtavan todennäköistä?

Miksi asettaa itsensä arvioitavaksi? Verrattavaksi kaikkiin entisiin exiin, kaikkiin vastaan käveleviin nuorempiin, kauniimpiin, älykkäämpiin, tyylikkäämpiin... vertailukohteiden määrä voisi masentaa. Tämä on tällä hetkellä minun päällimmäinen kipukohtani. Riitänkö, osaanko, kelpaanko? Olen mielestäni realistinen: kahden lapsen päälle nelikymppinen yksinhuoltajaäiti ei ole ehkä markkinoilla kaikkein kuuminta hottia. Jos mahdollinen kumppaniehdokas olisi sitä kovastikin, onko uhkarohkeus tyhmänrohkeutta?

Ajatella, että näillä kilometreillä ei kukaan ole enää vailla kolhuja. Jos olisi, se tarkoittaisi, ettei ole elänyt, ja sellainen ihminen näissä vuosissa olisi jo, no, pelottava. Luottaa, että jos toinen arvioi omin silmin, korvin, ymmärryksin, minut hyväksi, kelvolliseksi, kiinnostavaksi, hurmaavaksi, siihen voisi tyytyä, luottaa. Olla kyseenalaistamatta hyväksyntää.

Niin. Luottaa.

Siinä pulma.

S

HELLE, PÄIVÄKAUSIA JATKUVA HELLE

Voihan kesä! Meinasin jo otsikoida kolmanteen kertaan, että "mikä kesä", mutta ehkä tuo on kohdalleen osuvampi. Täällä helteytyi jo kolmas aamu käsittämättömissä, lähes 30 plusasteen lukemissa, pilvettömän taivaan myötä. Eipäs juuri ole sisätiloissa tullut sitten aikaa vietettyä. Mount Laundry kasvaa ja tursuaa jo roimasti yli pyykkikorin, villakoirat tekevät invaasiota nurkissa, mutta tämä huoleton äiti senkuin rapsuttaa pihaa ja koomaa terassilla auringossa. Ruoanlaittokin on siirtynyt niin pitkälti ulkotiloihin, kuin mahdollista: grilli pöhisee terassilla, ja salaatitkin on näppärä pilkkoa ulkosalla. Laiskan ihmisen ruokaa tuo grillimuona, olen huomannut. :)

Rakastan kesää, muustakin syystä kuin tuossa taannoisessa postauksessani puhumasta loma-ajasta. Lämpö on minun juttuni. Talvi on aikansa kiva, mutta nimenomaan aikansa. Yleensä Jouluun asti menee juuri juhlaa odotellessa, mutta sen jälestä alkaa kituutus. Flunssat ja muut pöpöt pääsevät vauhtiin, ja kylmyys maksimoi kurjuutta. Tuntuu, että teen hidasta kuolemaa pitkinä, pimeinä talvikuukausina, ja haluaisin vain hautautua peittoihin ja sanoa maailmalle heipat vähäksi aikaa. Ja juuri tuohon aikaan pitäisi jaksaa töissäkin vielä olla energisimmillään ja reippaimmillaan, vähänkö kohtuutonta! No, viime talvi oli kylläkin tässä suhteessa kovin ihmeellinen, ja ellen olisi huolissani ilmastonlämpenemisestä, toivottaisin moiset pseudotalvet lämpimästi tervetulleiksi.

Nyt tätä sitten piisaa. Ihokin tuntuu erilaiselta, kun se saa nauttia auringosta. Siinä mielessä en tosin ole auringonpalvoja, että käristäisin varsinaisesti itseäni. Nahkani on kovin herkästi ja pahasti palavaa sorttia, joten pitäydyn paisteessa maltillisesti. Lapset ovat meillä tässä kovin eri maata: Pienimmäinen on myös hyvin vaaleaihoinen, ja häntä saa todellakin suojella palamiselta tarkoin. Esikoinen taas on perinyt isovanhempiensa ihonlaadun: päivettymättäkin oliivinsävyisen, jokseenkin palamattoman, ja sellaisen, että kun vähän nenäänsä auringolle näyttää, hän on tasaisesti kauniin päivettynyt. Kadehdittavaa. :D

Retkeä tälle päivälle vielä suunnitteilla, tarkka määränpää vielä hiukan auki. Sää sallii monenlaiset suunnitelmat, jotka toisenlainen keli tekisi haastavimmiksi.

Muuten, sydämessäkin on tällä hetkellä kovin lämmintä.

S

NIIN AINA ON, SURU MEITÄ HELLII HETKEN

On niin paljon nyt parin päivän sisään tapahtunut. Yksityisasioita. Tai on väärin sanoa asioita, yksi tietty asia vain, mutta tuntuu siltä, että se on valtavan paljon ja muuttaa koko elämisen kulkua.

Kummallista, miten sitä joutuu jonkun yksittäisen, sinänsä pienen asian tiimoilta miettimään melkein koko olemisensa ja ajattelunsa tapaa.

Viimeisintä vuotta lukuunottamatta elin kauan jonkinlaisessa kauhun tasapainotilassa. Kun oppii siihen, että vaikka kuinka hyvältä näyttää, ennemmin tai myöhemmin jostain räsähtää, siihen alkaa tottua. Ensin mieli, sitten kehokin.  Pelkäsin pahinta, odotin kauhua, olin varautunut siihen koko ajan. Kellon ympäri. Jossain vaiheessa menetin yöunenikin sen vuoksi, eihän unessa voi olla jatkuvasti taisteluvalmiina. Melkoisesti vuoden verran olen nyt harjoitellut nukkumista, ja se jo ajoittain sujuukin. Käsittämättömän suuresti se vaikuttaakin myös valveillaoloajan sujumiseen.

Nyt olen joutunut käymään itseni kanssa pitkiä, napakoita keskusteluja tämän suhteen. Miten voisin olettaa, että otan uuden ihmisen elämääni ajatuksella "olkoon tuossa kunnes tekee oharit"? Niinpä. Ei voi. Eikä voi olettaa toisen siihen tuolla olettamuksella tulevan. Mutta nyt on tämä ihminen, joka voisi olla tulossa. Haluaisi siihen mukaan. Joka on avoin ja puhuu rehellisesti oman historiansa kipeistäkin kohdista. Pitäisi vain avata itsensä uudelle. Antaa toivon tulla ja päästää surusta ja pelosta irti. Että vaikka tietää, että tuolla ei oikeasti voi olla mitään syytä haluta minulle kuin pelkkää hyvää, se pitäisi vielä osata ja uskaltaa uskoakin.

Pitäisi myös selvittää itselleen, kuinka paljon pimeästä menneisyydestään on toiselle valmis avaamaan. Täytyykö toisen tietää joka ikinen kolhuni, voidakseen ymmärtää, miksi olen rakentunut tällaiseksi? Kuinka perusteellisesti toista ylipäätään on tarpeen ymmärtää, missä kohtaa riittää vain, että hyväksyy?

Vaikka näitä nyt käyn mielessäni tauotta läpi, olen silti yllättävänkin levollisella tunnelmalla. En pelkää enää ihan hirveästi rikkovani itseäni lisää. Ja uskon, että vaikka rikkoisinkin, selviäisin siitäkin.  Juuri nyt tuntuu siltä, että voisin sallia jo surun mennä.

Ai niin, tuo alun lainaus on Jesse Kaikurannan kappaleesta Tuulen tuomaa. 

S

MIKÄ KESÄ?

Olen tässä tullut lopputulokseen, että kesä ei ole säätilakysymys vaan mielentilakysymys. Kun yhden päivän tekee aurikoista ja lämmintä, seuraavat kolme taas antaa vettä maahan asti. Voisihan tuota surkutella, jos haluaisi, mutta en viitsi.

Minulle kesä tarkoittaa sitä, että on lomaa. Lähestulkoon koko aikuisen elämäni olen ollut töissä, joista on vapaata koko kesä. Olkoonkin, että nykyisissä töissäni olen kesän virallisesti työttömänä, lomana sen koen silti. Toki se edellyttää vähän järjestelyjä talven mittaan, että pysymme leivässä kesän yli ja on rahaa myös kesärientoihin, mutta yhtä kaikki. Olemme lomalla. Nuorimmainen nukkuu kellonympäryksellisiä öitä, kun ei tarvitse aamuisin päiväkotiin herätä, ja jättää sitten päiväunet täysin pois. Teini nukkuu ja nukkuu ja nukkuu... Minä, kaikkien aamu-unisten kuningatar, olen tässä residenssissä yleensä ensimmäisenä hereillä, nyt kun olen saanut loppukevään univelat karistettua harteilta. Lomalla on selkeästi meillä kaikilla ensimmäinen ehto, että saa nukkua tarpeekseen. Nukkua kun nukuttaa. Välillä valvotaan yö lävitseen, ja sitten nukutaan päivän puolelle. Saa toimia oman kehon ja sielun rytmissä.  Ihastellaan kesäyön lempeätä hämärää tai, no, nukutaan.

Toinen loman edellytys on selkeästi, että on aikataulutonta ja määrittelemätöntä aikaa. Töissä toimin minuuttiaikataulun mukaisesti, ja olisi kovin työnomaista ajanviettoa, jos lomakin täytyisi tuolla tapaa suunnitella. Onnekseni lapsetkin ovat samanmoista rakennetta: saatamme suunnitella, että seuraavana aurinkoisena päivänä lähdemme käymään paikassa x, tai että sitten kun sataa, teemme sitä tai tuota. Sen tarkempia aikatauluja ei kukaan meistä halua saati kaipaa. Saatan pyytää teiniltä, että seuraavana sadepäivänä hän tekisi jotain velvollisuudeksi laskettavaa, mutta suurimman osan kotona viettämästämme ajasta saa itse kukanenkin tehdä sitä, mistä sillä hetkellä onnelliseksi tulee.

Ja tietenkin, teemme asioita yhdessä. Tähän on arjessa ihan liian vähän aikaa. Kun on perheen ainoa aikuinen, ja siis yksin vastuussa kaikesta, se menee ainakin minulla herkästi siihen, että on niin paljon pakollista hoitamista, että mukava yhdessä touhuilu jää liian vähiin. Lomalla sitten paikotaan, mitä paikottavissa on. Luen ääneen tytöille. Katsomme leffoja. Teemme retkiä. Joku pitempikin reissu on yleensä ohjelmassa. Laitamme yhdessä ruokaa. Ei mitään ihmeellistä, mutta hirveän tärkeitä asioita, joita olisi niin hyvä lisätä sinne arkeenkin. Mutta nyt on tässä ja nyt, arki tulee joskus myöhemmin.

Ja tänä kesänä on minun mielessäni ihan uutta ja ylimääräistä jännitettä, positiivista semmoista. Avioeron virallista päätöstä odottelen, tässä heinäkuun aikana pitäisi käräjäoikeudesta tulla postia. Minä vanhanaikainen haluaisin olla ihan paperillakin vapaa nainen, ennenkuin ryhdyn vakavasti ympärilleni katselemaan. Mutta asiat rullaavat kauniista periaatteistani huolimatta. Silloin kun tein eropäätöksen, olin varautunut siihen, että elän loppuelämäni yksin. Entinen puolisoni oli elämäni rakkaus, sielunkumppanini, josta eroaminen oli niin hirveän raskas ratkaisu, että luulin kuolevani. Ja ajattelin, että nyt on rima nostettu niin korkealle, ettei siitä kukaan enää yli pääse. En voinut kuvitellakaan enää tapaavani sellaista ihmistä, jonka kokisin riittävän. Joka olisi riittävän älykäs, riittävän sivistynyt, riittävän hauska, riittävän lempeä. Ja kas. Elämä yllättää.  Nyt  jo uskon, että pahus, se voi olla mahdollista. Ja tiedättekö, minä olen hengissä sittenkin?!

S