KUN SILMÄNI MÄ AUKI SAAN

Eilisiltana vannottelin nuorisoa puolitosissani, että ennen aamuyhdeksää ei sitten sunnuntaina kuulu inahdustakaan, haluan nukkua pitkään. Oli siis tänään ensimmäinen päivä tässä residenssissä, kun lomalla olemme me kaikki. Pikkuisin halusi yöksi viereeni, ja menin illalla hänen seurakseen köllimään kun hän kävi nukkumaan, ja niinhän siinä sitten tietenkin kävi, että nukahdin itsekin.

Heräsin aamulla seitsemältä. Kyllä, 07.00. Minä, kaikkien aamutorkkujien kuningatar, herään ensimmäisenä pitkän nukkumisen aamuna seitsemältä. Täysin virkeänä. Vähän aikaa pyörin sängyssäni ja koetin nukahtaa, koska se nyt ei kertakaikkiaan ole soveliasta heräillä lomalla tämmöisiin aikoihin, mutta kohta totesin yritykset turhaksi, kun ei kerran väsyttänyt, ja nousin ylös. Hipsin keittiöön ja laitoin kahvin tulemaan. Kahvikupposen kanssa istuin TV:n ääreen, surffaamaan ihan satunnaisesti kanavia. Juutuin sitten Voicelta töllöttämään musiikkivideoita. Oikein sillä tavalla ajatuksella. Enkä muista, milloin viimeksi olen nauttinut aamupalani yksin. Mikä nautinto! Karjalanpiirakat ja maitokahvi muuttuivat melkoiseksi gourmet-aamiaiseksi, kun ihan itsekseni niitä mutustin. Musiikkikin oli mieleistä. Lueskelinkin vähän, sisustuslehtiä ja leivontalehtiä ja muuta kovin ei-vakavaa luettavaa. Voi mun aamuani, kuinka ihanaa voi oma aika ollakaan!

Ja nuoriso oli niin fiksua, että pienimmäinenkin nukkua posotteli sivu kymmenen. Teini nyt nukkuu aina niin pitkään kuin saa, siinä ei sinänsä ole mitään erityishuomioimisen väärtiä, mutta että viisivuotiaskin oppiia välittömästi loman alussa aamunukkujaksi, on kai vissi osoitus siitä, että osa hänen geeneistään tulee totta tosiaan vahvasti äidiltänsä.

Ilmat suosivat lomanaloittajaa, jolla olisi paljon hommia sisätiloissa, sataa nimittäin jokseenkin tauotta. Siitä huolimatta puhalsimme päivällä sateessa saippuakuplia pihalla. Kastuimme, juu, vaan väliäkö tuon. Naapurit pitänevät kajahtaneina, sama juttu. Kaverillani on hieno sanonta näitä varten: kunnia meni, mutta maine se vaan kasvaa!

Me taidamme olla jälkikasvuni kanssa aika hyvä tiimi. Ovat auttavaisia ja halutessaan huomaavaisia, yritän sellaista esimerkkiä myös itse näyttää. Toimimme jo aika hyvin kolmisin, ja nuo kaksi aiemmin lähes tauotta riitelevää sisarusta alkavat nyt pikkuhiljaa osoittaa merkkejä jonkinlaisen rauhanomaisen rinnakkaiselon ajatuksen kehittymisestä. Mielenkiintoista seurattavaa, mihin suuntaan heidän suhteensa kehittyy. 

Siru