SINULLA ON SITKEÄ SYDÄN JOKA LYÖ

Järjestin itselleni omaa aikaa. Edellisestä itsekseni olosta on kutakuinkin vuosi. Tuli siis tarpeeseen. Pyysin äidiltäni miehineen, josko saisin tuoda tyttöni heille kyläilemään pariksi päiväksi. Olivat asiasta enemmän kuin mielissään, ja lapsetkin intoa piukassa. Niin sitten vein tytöt mummulaan, olivat kaksi vuorokautta. Kaikki oli mennyt loistavasti, ja äitini ehdottikin, josko otettaisiin tämä ihan vakituiseksi käytännöksi, vaikka kuukausittain. Tartun tarjoukseen, nähtäväksi jää, kuinka usein. Mutta tartun kyllä, iloisena ja kiitollisena. Käytännössä tämä on lähestulkoon ainoa mahdollisuuteni saada semmoista omaa aikaa, joka on enemmän kuin muutaman tunnin kerrallaan, ja vaikkapa univajeen paikkaamiseen.

Paitsi, että minulla oli suunnitelma. Tai, se suunnitelma esitettiin minulle heti sen jälkeen, kun tytärten mummolareissu varmistui. Ja niin minulla sitten oli vieras. Kaksi päivää vietin aikaa itsekseni, makasin omalla terassilla auringossa autuaassa koomassa ilman, että kertaakaan piti pyyhkiä pyllyä tai nenää tai setviä sisarusriitaa. Vähän lueskelin. Ruoaksi pyöräytin salaatin tai smoothien. Kuuntelin musiikkia. Nautin hiljaisuudesta. Mutta illat ja yöt minä puhuin ja kuuntelin, kuuntelin ja puhuin. Alunperin piti vain yksi ilta, mutta, no se vähän venähti. Onneksi ei ollut univelkaa, se nimittäin ei olisi nyt korjaantunut. Mutta sain aikaa tutustua rauhassa tähän ihmiseen. Ja hän minuun. Ilman, että koko ajan olisi pitänyt kelloa vilkuilla. Kävi kovin selväksi, että meillä riittää keskustelunaiheita, ilmeisestikin loputtomiin. Kävi myös suurempinumeroisilla pikkutunneilla selväksi, että meillä on myös muutenkin hyvin yhteen toimiva kemia. Ja se, että vaikka olin ihan jo unohtanut, minä olen olemassa muutakin, kuin äiti.

Hän on nyt viikon matkoilla, ja lapsetkin taas kotona, ja minä saan sulatella tätä kaikkea. Ei kai elämästä koskaan tiedä varmuudella, miten asiat etenevät, sujuvat, kehittyvät. Hyvätkin asiat voivat mennä pilalle, tai huonoista saattaa versoa onnea. Tällä hetkellä olen häälyvässä tilassa- toivon ja kauhun raja on uskomattoman ohut. Pidän valtavasti, uskallanko rakastua, on asia erikseen.  Opettelen luottamista, pikkuhiljaa. Mutta kaikista epävarmuudentunteista huolimatta, on jotain... no, kävelen tukevammin maassa kiinni. Olen vahvemmin elossa. Tunnen, miten tuo kliseisen palasista liimailtu sydänparkani on taas toimiva. Meni syteen tai saveen.

S