MIELENRAUHAA

Maanantai ei välttämättä ole se päivä viikosta, jonka yhdistäisin varsinaisesti levolliseen tunnelmaan. Yleensä se on nautinnollisen viikonloppuelbailun shokkikatkaiseva riuhtaisu arkeen, tänään jotain muuta. No jaa, viimeinen kituviikko töissä ennen lomaa ON aina paneutumista vaativa, ei jotenkin enää viitsisi.

Viime yönä kesä väistyi hieman takavasemmalle. Olemme nukkuneet viimeisen viikon kaikki tuuletusikkunat auki, muutoin ilma ei liiku tarpeeksi ja on ollut ihan liian kuuma. Yöllä havahduin viileyteen ja sateen ropinaan makuuhuoneen ikkunaan. Nousin peittelemään Kuopuksen, joka aina potkii peittonsa pois. Oli ihanaa jatkaa unia vilpoisessa.

Aamutoimetkin sujuvat paljon helpommin, kun ei ole liian kuuma, lapsilla varsinkin. Kukaan ei kiukutellut, mitä nyt vähän laskimme vielä aamuja kammasta. Sain aamulla uutisia, jotka vievät näitä eron aiheuttamia haasteita nyt vauhdilla eteenpäin, ja niistä uutisista olin kovin iloinen. Työkuviotkin lopulta selkesivät. Eivät ihan kivutta, eipä tosiaankaan, mutta selkesivät. Jouduin tekemään irtioton monivuotisista yhteistyökumppaneista, luottamuspula on siihen suuntaan kasvanut niin suureksi, että vaihtoehtojen ilmaannuttua päädyin siihen. Nikottelua ja ikäviä kommentteja sieltä suunnalta, mutta tiedän tekeväni tässä asiassa nyt oikein, ja pitkällä tähtäyksellä työntekoni tulevan mielekkäämmäksi kun erinäiset epävarmuustekijät poistuvat. Pieni pettymys siitä, että asiat lopulta ajautuivat tähän pisteeseen, mutta suurempi huojennus. Myös tieto siitä, että näillä kuvioilla mitä todennäköisemmin riittää töitä riittävästi ja pysyvästi, on todella helpottava. Perheen ainoana aikuisena on kovin mukavaa tietää, että palkalla eletään.

Hammaslääkäriäkin tänään. Toimenpiteiden lomassa keskustelua ja suunnittelua tulevasta, ja tunne, että nyt olen viimeinkin hammasongelmieni kanssa osaavissa käsissä.

Olen jakanut tänään huojennustani vähän joka suuntaan. Hammaslääkärille kiitosta siitä, että hän osaa työnsä hyvin ja pystyy kohtaamaan potilaan aidosti. Toiseen työkuvioon työkavereilleni siitä, että ovat juuri sellaisia kuin ovat: lojaaleja, yhteistyökykyisiä ja ihania ihmisiä. Pienimmäisen päiväkotihenkilöstöllekin, arvostukseni siitä, että tekevät työtänsä niin upeasti kuin tekevät, ja kuinka se mahdollistaa myös meidän vanhempien häiriöttömän työpanoksen tahoillamme, vailla huolta lapsen hyvinvoinnista. Olen halannut lapsianikin, pyytänyt anteeksi äidin väsyneisyyttä, vähän selittänyt sen syitä, muttei liikaa: ei lasten minusta kuulu olla huolissaan vanhempiensa puolesta. Ei ainakaan noin pieninä.

Tunne, että kaikesta huolimatta asiat järjestyvät. Eivät ehkä justiinsa niin, kuin olisin alunperin toivonut, mutta silti. Järjestyvät ne.

Siru