VAIKKA TAHTOISIN KIELTÄÄ, KOITTAA SÄILYTTÄÄ

Niin kiireisiä päiviä, viikkoja, että arjesta selviämiseen menee toisinaan kaikki voimat. Kirjoittamiseen sitä ei riitä. Nyt jo helpottaa... Nautin töistäni, etupäässä. Pienimmäinen on sopeutunut päiväkotielämään loistavasti. Esikoinen täytti juuri 15 vuotta, ei halunnut enää juhlia. Kakuttelimme sitten oman väen kesken.

Minä olen pyörinyt muutamillakin treffeillä. Mistä näitä miehiä oikein tupsahteleekin? :D No, yksi ehdokas olisi mielellään tavannut lisääkin, minä en jotenkin löytänyt kipinää. Toisen minä olisin tavannut mielelläni jatkossakin, mutta hän ei innostunut minusta. Tuo olikin hassua... siis, kun hän sanoi syyksi, että olen hänen mielestään liian akateeminen hänelle duunarille. Kerta ensimmäinenkin. Kolmas oli tutun tuttu, kandidaatti suoraan jostain... no. Puhelimessa kivan oloinen tyyppi oli kahvilassa töykeä, huonokäytöksinen, epäkohtelias ja epäsiisti, ja ilmeisesti käyttänyt hammasharjaa edellisen kerran osapuilleen viime vuosituhannella... oijoi. Eli, ei mitään varteenotettavaa näköpiirissä tällä hetkellä.

Tänään sen sijaan varteenotettavaa postia: viimeinkin on käräjäoikeus antanut päätöksen Pienimmäisen asumisen ja elatuksen järjestämisestä. Ihan kuten oletin ja pitikin, hän asuu minun luonani, ja isänsä määrätään maksamaan elatusapua. Jota siis ei tietenkään tule koskaan, mutta saan heti huomenissa lampsia Kelalle hakemaan sitä sieltä. Nyt saan sitten vihdoin ja viimein hoitaa viimeisetkin eroon liittyvät asiat pois päiväjärjestyksestä. Saan jättää tämän ihan tyystin taakse ja todeta, että se oli sitten siinä. Nyt puhaltavat uudet tuulet.

Haikeaa. Mutta voimaannuttavaa.

S