MÄ SANON VIIMEISEN SANANI JA SE ON
EI
Terveydellisiä arkihaasteita: influenssa selätti koko jengin. Se oikea, iso flunssa kaikkine oheisoireineen. Yskiä ryskytetään Esikoisen kanssa taas. Ja minä menin saamaan poskiontelotulehduksen, senkin pidemmän kaavan kautta. Antibioottikuuri on toista päivää menossa, ja niistän vihreää purkkaa litroittain. Naama on kipeä, kuin olisi nyrkkeilyhanskoilla nuijittu. Särkylääkettäkin kuluu. Pienimmäinen potee, kuten hän aina: yksi päivä kuumetta, kaksi päivää nuhaa, ja taas täydessä iskussa.
Olen ollut sairaslomalla kaksi viikkoa. Ääni häipyi, eikä vielä tietoakaan, milloin se suostuisi palaamaan. Oletettavasti sitten joskus, kun poskionteloissa mahtuu ääni resonoimaan. Se ei muuten ole kaikkien työnantajien mieleen. Tämä minun ala on tässä kohtaa aivan kieroa: olen viettänyt kuumeisia sairaslomapäiviäni istuen tietokoneella kännykkä vieressäni, laittamalla osapuilleen tuhansia viestejä aiheesta Saisinko Itselleni Jostain Sijaisen. Tuntien peruminen on aina ikävää, ihmiset pettyvät ja jotkut jopa katsovat tarpeelliseksi purnata siitä, vaikka peruuntuneet tunnit korvataankin pitämällä ne myöhempänä ajankohtana. Kaksi tällaista päivää vietin, ja olin järjestänyt itselleni sijaisen kaikille muille päiville, paitsi eiliselle perjantaille. Niin kyllä, yksi työnantajistani laittaa viestin, että "Mitenkä olet ajatellut perjantain hoitaa, kuka tulee sijaistamaan? Ihmiset alkavat purnata, kun aina vaan perutaan....."
Suutuin. Harmistuin. Kimpaannuin. Ei se pitäisi ollenkaan olla minun vastuullani ylipäätään sairaslomalla tuollaisia hoitaa. Tällä kertaa myös harmistukseni ilmaisin. Siististi ja kohteliaasti, mutta niin, ettei sanoma jäänyt selväksi. Olen harvoin sairaana, tämä nyt kulunut talvi on ollut siinä suhteessa täysin poikkeuksellinen, olen potenut tämän tästä. Kun kollegat sairastavat ja tarvitsevat sijaista, olen aina valmiina, jos vain järjellisellä vaivalla siihen pystyn. Sen kerran, kun itse tarvin sijaistusta, saan kettuilua? En pitänyt yhtään. Pari vuotta sitten, kun polveni meni sijoiltaan, ja jouduin perumaan töitäni viikon verran, erään muskarilaiseni äiti katsoi asiaksi soittaa siitä minulle kotiini, ja kertoa, että tunteja ei saisi turhaan perua, lapset pettyvät. No niinpä tietysti, sehän on selvä. Mutta nyt minä olen alkanut kertoa näille purnaavaisille, että nyt riittää. En voi valita sitä, jos tauti iskee minuun sen johdosta, että ihmiset tuovat sairastavia muksuja tunneilleni. Mutta voin valita, etten enää kuuntele epäasiallista kommentointia siitä, kun kuitenkin teen todella parhaani, jotta asiat hoituisivat mahdollisimman hyvin. Pahus.
S
lauantai 21. helmikuuta 2015
maanantai 16. helmikuuta 2015
JOS SÄ TAHDOT NIIN
Päivät ovat kiireisiä. Kiireisistä hetkistä muodostuu tunteja, jotka pakkautuvat toistensa kylkeen niin tiiviisti, että välistä tuntuu ilma pakenevan ympäriltä. Muun kiireisen tekemisen ohella, olen käynyt treffeillä. Muutamillakin. Jotenkin kummallisesti näitä on tupsahdellut eteen, milloin mitäkin kautta. Enimmäkseen kovin mukavia mies-ihmisiä. Enimmäkseen.
On enimmäkseen mukavaa käydä kahvilla tai syömässä lounasta jonkun kanssa, jota vasta ihan vähän tuntee. On ehkä juteltu jossain muussa yhteydessä tovi, ja otettu sen perusteella yhteyttä. Tai notkuttu samassa facebookin kirppis- tai harrasteryhmässä, ja yhtäkkiä huomattu vaihtaneemme kolme tuntia kaksistaan viestejä yleisellä palstalla... Tapahtuu omituisia asioita. Ja kun kerran juttu sujuu, toki, voidaan käydä kahvilla, mielellään. Kahvi on hyvää. Seurakin hyvää. Mutta jotain jää puuttumaan, aina. On kivaa, puhutaan paljon (tietysti, olenhan minä paikalla!), nauretaankin, ehkä joku syvempikin keskustelunaihe välipalaksi. Mutta sitten me halaamme hyvästeiksi ja käännymme kumpikin tahoillemme. Parin päivän kuluttua ehkä juttelemme vähän lisää, sillä samaisella kirppissivustolla, tai ehkä laitamme pari tekstiviestiä; Mitä sulle kuuluu, joko lapset on terveitä? Mutta välttämättä emme enää tapaa. Ei sitä kumpikaan sano, että ei, mutta ei kumpikaan ehdotakaan uutta tapaamista. Jäämme kavereiksi. Ja siinä on sitten valmiiksi ristiriitaa yhden naisen pään sisään. Miksi ne eivät ehdota? Ei niin, että minäkään haluaisin treffata, ei ole minun tyyppiäni/on tuollainen/tekee noin/mitätahansa, mutta miksi nekään eivät kiinnostu sen enempää? Miksi minä haluaisin siitä huolimatta jonkun kanssa jotain, ihan mitä vaan, tämän eiminkään tilalta? VÄÄRIÄ SYITÄ!!!
Kävin viime viikolla ihan treffeillä oikein miellyttävän, mukavan miehen kanssa. Näistä tapaamistani hän taisi rehellisesti olla ensimmäinen, jonka kanssa olisin voinut kuvitella tapailevani enemmänkin, tyyliin, katsotaan, tulisiko tästä jotain. No, heipat ja palataan. Laitan seuraavana iltana hänelle viestin, perinteistä kepillä-jäätä-tässä-nakuttelen-heippamitäsuniltaasikuuluu. Vastaus tulee nopeasti, ihan yhtä iloisena ja kohtaliaana kuin aina ennenkin. Vaihtelemme joitakin viestejä siinä. Sitten pari iltaa, ei mitään. Hän laittaa viestin minulle, ja sama toistuu. Näin me nyt sitten olemme menneet, siitä asti. Minä oletan, että hän ei ole kiinnostunut, mutta toisaalta, hän laittaa viestiä tännepäinkin oma-aloitteisesti. Mennäänkö hitaasti, vai ollaanko vain kavereita. Minä en osaa tätä leikkiä ollenkaan. Mutta tajusin, miksi nuo aiemmat eivät oikein tuntuneet miltään. Olin totaalisen unohtanut, mitä haluan, mistä pidän oikeasti. Hellyydenkipuni turruttamana hukannut itsenikin. Nyt on helpompi hengittää, kun muistin. Tiedän, että nuo, jotka eivät niin innostuneet, nekin muistavat, niilläkin on se oma muisto siitä, miltä sen pitäisi edes vähän tuntua. Hymyilyttää. Että näinhän se olikin, että kiva ja mukava ei kuitenkaan ole aina se oikea. Vaikka kuinka tahtoisi sen olevan. :)
S
Päivät ovat kiireisiä. Kiireisistä hetkistä muodostuu tunteja, jotka pakkautuvat toistensa kylkeen niin tiiviisti, että välistä tuntuu ilma pakenevan ympäriltä. Muun kiireisen tekemisen ohella, olen käynyt treffeillä. Muutamillakin. Jotenkin kummallisesti näitä on tupsahdellut eteen, milloin mitäkin kautta. Enimmäkseen kovin mukavia mies-ihmisiä. Enimmäkseen.
On enimmäkseen mukavaa käydä kahvilla tai syömässä lounasta jonkun kanssa, jota vasta ihan vähän tuntee. On ehkä juteltu jossain muussa yhteydessä tovi, ja otettu sen perusteella yhteyttä. Tai notkuttu samassa facebookin kirppis- tai harrasteryhmässä, ja yhtäkkiä huomattu vaihtaneemme kolme tuntia kaksistaan viestejä yleisellä palstalla... Tapahtuu omituisia asioita. Ja kun kerran juttu sujuu, toki, voidaan käydä kahvilla, mielellään. Kahvi on hyvää. Seurakin hyvää. Mutta jotain jää puuttumaan, aina. On kivaa, puhutaan paljon (tietysti, olenhan minä paikalla!), nauretaankin, ehkä joku syvempikin keskustelunaihe välipalaksi. Mutta sitten me halaamme hyvästeiksi ja käännymme kumpikin tahoillemme. Parin päivän kuluttua ehkä juttelemme vähän lisää, sillä samaisella kirppissivustolla, tai ehkä laitamme pari tekstiviestiä; Mitä sulle kuuluu, joko lapset on terveitä? Mutta välttämättä emme enää tapaa. Ei sitä kumpikaan sano, että ei, mutta ei kumpikaan ehdotakaan uutta tapaamista. Jäämme kavereiksi. Ja siinä on sitten valmiiksi ristiriitaa yhden naisen pään sisään. Miksi ne eivät ehdota? Ei niin, että minäkään haluaisin treffata, ei ole minun tyyppiäni/on tuollainen/tekee noin/mitätahansa, mutta miksi nekään eivät kiinnostu sen enempää? Miksi minä haluaisin siitä huolimatta jonkun kanssa jotain, ihan mitä vaan, tämän eiminkään tilalta? VÄÄRIÄ SYITÄ!!!
Kävin viime viikolla ihan treffeillä oikein miellyttävän, mukavan miehen kanssa. Näistä tapaamistani hän taisi rehellisesti olla ensimmäinen, jonka kanssa olisin voinut kuvitella tapailevani enemmänkin, tyyliin, katsotaan, tulisiko tästä jotain. No, heipat ja palataan. Laitan seuraavana iltana hänelle viestin, perinteistä kepillä-jäätä-tässä-nakuttelen-heippamitäsuniltaasikuuluu. Vastaus tulee nopeasti, ihan yhtä iloisena ja kohtaliaana kuin aina ennenkin. Vaihtelemme joitakin viestejä siinä. Sitten pari iltaa, ei mitään. Hän laittaa viestin minulle, ja sama toistuu. Näin me nyt sitten olemme menneet, siitä asti. Minä oletan, että hän ei ole kiinnostunut, mutta toisaalta, hän laittaa viestiä tännepäinkin oma-aloitteisesti. Mennäänkö hitaasti, vai ollaanko vain kavereita. Minä en osaa tätä leikkiä ollenkaan. Mutta tajusin, miksi nuo aiemmat eivät oikein tuntuneet miltään. Olin totaalisen unohtanut, mitä haluan, mistä pidän oikeasti. Hellyydenkipuni turruttamana hukannut itsenikin. Nyt on helpompi hengittää, kun muistin. Tiedän, että nuo, jotka eivät niin innostuneet, nekin muistavat, niilläkin on se oma muisto siitä, miltä sen pitäisi edes vähän tuntua. Hymyilyttää. Että näinhän se olikin, että kiva ja mukava ei kuitenkaan ole aina se oikea. Vaikka kuinka tahtoisi sen olevan. :)
S
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)