MÄ LUIN EINOA KESÄLLÄ KERRAN

Ja kaikkea muutakin. Meidän asuntomme jatkuu pihan puolelle terassiksi, joka on helletaivas. Puoliltapäiviltä alkaen sinne paistaa aina iltaan asti. Mukavat, lokoisat tuolit sallivat pidemmänkin löhöilyn, ja pojat, että sitä on harrastettu! Hissuttelen sinne ensimmäiseksi aamulla kahvimukin kera, ihan hiljaa, etten herättäisi lapsia. Helleilma tuoksuukin ihan erilaiselle kuin muu, paahteiselle ja palaneelle. Toivon kyllä jo sadetta, ukkonen tekisi poikaa, mutta kyllä tämänkin sietää.

Röhnötän terassilla ja luen. Juorulehtiä, kirjoja, hätätilassa tavaisin varmaan vaikka Lidlin mainoslehtisiä, jotenkin lueskelu kuuluu terassilöhöämiseen. Välillä nousen ja teen jotain hyödyllisen näköistä, nyhdän muutaman rikkaruohon kukkapenkistä tai kastelen tomaatteja, ihan vain ollakseni edes hetken ajan sen näköinen, etten TODELLAKAAN käytä päivääni ihan vaan koomailuun. Tiedä häntä, meneekö tuo kenelläkään läpi. Kenellä pitäisikään.

Lasten kanssa suuntaamme mielellämme uimarannalle piknikille, paitsi että nyt on ollut siihenkin liian kuuma. Retkeilyihimme kuuluvat olennaisena osana eväät; ilman niitä se nyt vaan ei yksin- kertaisesti ole mikään retki. Eväissä täytyy olla aina jotain pientä suolaista, yleensä voileipiä tai kinkkujuustocroisantteja. Täytyy olla myös vaniljamunkkeja,  tästä olemme erityisen tarkkoja. Muunlaiset munkit tai ylipäätään leivonnaiset eivät käy. Ja sitten jotain tuoretta ja makeaa, mansikoita, vesimelonia, vadelmia, nektariineja, oikein hövelinä päivänä niitä kaikkia. Ja pillimehua, sitä sinisessä purkissa olevaa, ja vettä. Paljon vettä. Ja retkeen kuuluu myös, että se tapahtuu jonnekin jonkun veden äärelle, koska retki ilman vanilja-mansikka-tahmaisten sormien pesua luonnonvedessä ei nyt vaan ole mistään kotoisin sekään. Hihittelemme itseksemme näille kummallisille päähänpinttymillemme.

Tämmöisinä loikomispäivinä on aikaa myös ajatella. Ajatella kaikkea, mitä on viime aikoina tapahtunut. Olen löytänyt itsessäni ikäviä läheisriippuvuuden oireita, ja ne saavat oloni ajoittain kovin tympeäksi. Historiani kun on se mikä on, siinä mielessä tuo ei ihan hirveänä yllätyksenä itselleni tullut. Olen vähän siinä vaiheilla nyt, pitäisikö niihin oireisiin hakea jotain ammattiapua, vai tulenko niiden kanssa toimeen ihan vain tiedostamalla ne ja pyrkimällä hallitsemaan omia reaktioitani. En haluaisi tärvätä tätä erään ihmissuhteen alkua sillä, että tukehdutan toisen roikkumisellani, mutta toistaiseksi olen voinut hallita vain toimimistani, tunteitani ja reaktioitani aika huonosti. Varmaan tuokin on asia, mikä pitää jossain vaiheessa ottaa puheeksi.

S