JOSTA ÄÄNEEN EI PUHUA SAA
Niin. Viime keväänä tapasin jonkun. Miehen. Hepun, joka oli jotakuinkin kaikilta kanteilta tarkasteltuna sellainen, jota en olisi koskaan edes hurjimmissa kuvitelmissanikaan ajatellut tapailevani. Eikä tarkoitus ollutkaan. Alunalkaen tutustuimme ihan muissa merkeissä, eräässä faceryhmässä, ikäänkuin harrasteiden parissa. Soittelimme niiden muiden tiimoilta pariin otteeseen, ja sitten yhtäkkiä huomasin puhuvani tai viestitteleväni hänen kanssaan kaiken aikaa. Mies on taitava piirittämään, ja lopulta keskellä kesää lupauduin tapaamaan hänet. Ihan vaan kupillinen kahvia ja se siitä. Eivät nämä tällaiset netti-ihastukset ikinä todelliseen elämään taivu.
Me seurustelemme. Vaan tilanne on perin kummallinen. Mies on maailmasta, jota en ole aiemmin tuntenut ollenkaan. Opettelen nyt. Koetan olla opettelemasta niitä osia siitä oudosta, jota en halua osatakaan. Kauhean paljon omituista huomioitavaa kaiken aikaa. Epävarmuutta. Päteviä syitä, miksi esim. juurikin facessa emme seukkailustamme puhu. Ja muutenkin vain läheisimmillemme. Eikö vain kuulostakin hämäräperäiseltä?! Siis. Hän ei ole naimisissa tai muutenkaan varattu. Hänellä on vain henkilöhistoria, ja sen myötä kytköksiä ihmisiin, piireihin ja asioihin, joista en haluaisi oikeastaan tosiaankaan edes tietää. Ja varsinkin, joiden en välttämättä piittaisi tietävän minusta.
Niin, että miksi sitten tähän olen ryhtynyt, miksi siedän? Olen myös kuullut kysymyksen, miksi uskon kaiken? No,olen kyllä ihan pontevasti selvittänyt kaiken, minulle ei valehdella. Sanoisin jopa, että minulle on oltu hämmentävän avoimia: ihminen on kertonut elämästään läjämäärin asioita, joiden vuoksi olisin voinut haluta lopettaa suhteen. Esitellyt myös minut heti kättelyssä mm. lapsilleen ja sisaruksilleen. Olen olemassa hänen lähimmilleen, mutta erinäisille muille piireille en. Ja kaikkeen on syynsä, joka minulle on kerrottu selkeästi ja josta on keskusteltu. Mutta siis miksi. Sitä mietin itsekin tämän tästä. Mikä on se omituinen, joka saa ihmisen olemaan suhteessa, josta ei oikeastaan ole ollenkaan varma, onko se sellainen, jossa haluaisi olla? En oikein keksi yhtään vedenpitävää vastausta. Olenko rakastunut? Juu, ajoittain, varmasti. Koenko olevani rakastettu? No, ajoittain. Ehkä osansa on uteliaisuudella: voiko kahdesta näin erilaisesta maailmasta rakentaa yhtä, jossa molemmat viihtyisivät. Lisäksi meidän molempien lapset ovat näyttäneet harvinaisen vihreää valoa tälle jutulle, eikä se ole ihan vähäpätöinen seikka se. Mietin myös... no, miehellä on tällä hetkellä kovin haastava elämäntilanne menossa, mutta se on jo suuresti selkenemään päin. Mietin siis, että jos jo nyt pidän ihmisestä näinkin paljon, kuinka paljon pitäisin siinä vaiheessa, kun hän ei enää ole ongelmien rasittama ja stressaantunut. Millainen tuo tyyppi on omana itsenänsä. Kiinnostaisi kovasti selvittää.
Eri asia sitten, onko se selvittäminen niin pitkässä kuusessa, että jaksan odotella. Jää nähtäväksi. Mutta tiedän kyllä, että jo nyt olen avannut silmiäni valtavasti entiseen minääni verrattuna. Maailmani on muuttunut peruuttamattomasti, ei paremmaksi, mutta laajemmaksi. Siihen on tullut entistäkin enemmän sävyjä, osaan jatkossa ehkä paremmin nähdä ja ennenkaikkea kysyä syitä asioiden takana, enkä niele kaikkia totuuksia ulkopuolelta annettuina. Ei ihan huono saldo tuokaan, muiden parisuhteeseen liittyvien luontaisetuisuuksien ohella. Heh, ja mies laittaa jumalaista ruokaakin. Katsotaan nyt, mitä tästä tulee.
S
