EI ITKETÄ LAUANTAINA

Minä niin pidän viikonlopuista. Elän niitä varten. Pitäisi, tietenkin, saada arkikin semmoiseksi, josta voisi nauttia, tai ainakin sellaiseksi, ettei se olisi ihan vain sietämistä, mitä se tällä hetkellä on. Mutta viikonloput, ne ovat kyllä ihmisen parasta aikaa.

Tänään heräilimme sivu yhdeksältä. Pitkien yöunien perästä  se parasta aikaansa viettävä ihminen on itsekin koko lailla parhaimmillaan. Levollinen aamupala, sohvalötköilyä lehtien kanssa, lapset katsovat lastenohjelmia. Rentoilua. Iltapäivällä tapasin kaupungilla ystävättäreni, jonka kanssa kävimme pitkällä kahvilla. Siis pitkäkestoisella, ei terästetyllä. Olemme alunperin kollegoita, ja työhön liittyvistä asioista tänäänkin puhelimme paljon, mutta se oli silti kauhean hyvää tekevä tapaaminen. Ajattelemme pitkälti samoin olennaisista asioista, ja ideoiden ja ajatusten pallottelu rakentavan keskustelukumppanin kanssa on ihanaa.

Tulomatkalla hain oman kylän kiinalaisesta ruokaa, joka on yleensä maukasta ja erinomaista. Hyvää se oli tänäänkin, mutta jotain siinä mahtoi olla vialla... olemme esikoisen kanssa juosseet vessassa sitten pitkin iltaa, kauheat mahanväännöt. Pienimmäinen ei kanaa syönyt, hänellä ei sitten ole mitään oireitakaan, onneksi. Saa nähdä, miten ärhäkäksi tämä pöpö vielä meneekään...

Niin räyhääväinen se ei kuitenkaan ollut, että olisi ihan invalidisoinut. Niinpä kaivelimme kaapin kätköistä tunnelmavaloja... minä epäjärjestyksen kruunaamaton kuningatar olen kerrankin onnistunut jotain järjestämään ja säilyttämään: kaapissa on suuri muovinen säilytyslaatikko, jonka kyljessä lukee tomerasti  "KAUSIVALOT". Tähän ikään asti piti siis elää, ennenkuin jouluvalojen säilyttäminen onnistuu ongelmitta. Ja siis niiden löytäminenkin. :D Vähän sitten ensimmäisiä valoja virittelimme, että saimme sitten hihitellä Putoukselle viehkeässä hämyssä. Kivaa. Paitsi, että mainoskatkoilla juostiin vessassa... hö.

Lauantai on silti ihana.

S