MIKÄ KESÄ?

Olen tässä tullut lopputulokseen, että kesä ei ole säätilakysymys vaan mielentilakysymys. Kun yhden päivän tekee aurikoista ja lämmintä, seuraavat kolme taas antaa vettä maahan asti. Voisihan tuota surkutella, jos haluaisi, mutta en viitsi.

Minulle kesä tarkoittaa sitä, että on lomaa. Lähestulkoon koko aikuisen elämäni olen ollut töissä, joista on vapaata koko kesä. Olkoonkin, että nykyisissä töissäni olen kesän virallisesti työttömänä, lomana sen koen silti. Toki se edellyttää vähän järjestelyjä talven mittaan, että pysymme leivässä kesän yli ja on rahaa myös kesärientoihin, mutta yhtä kaikki. Olemme lomalla. Nuorimmainen nukkuu kellonympäryksellisiä öitä, kun ei tarvitse aamuisin päiväkotiin herätä, ja jättää sitten päiväunet täysin pois. Teini nukkuu ja nukkuu ja nukkuu... Minä, kaikkien aamu-unisten kuningatar, olen tässä residenssissä yleensä ensimmäisenä hereillä, nyt kun olen saanut loppukevään univelat karistettua harteilta. Lomalla on selkeästi meillä kaikilla ensimmäinen ehto, että saa nukkua tarpeekseen. Nukkua kun nukuttaa. Välillä valvotaan yö lävitseen, ja sitten nukutaan päivän puolelle. Saa toimia oman kehon ja sielun rytmissä.  Ihastellaan kesäyön lempeätä hämärää tai, no, nukutaan.

Toinen loman edellytys on selkeästi, että on aikataulutonta ja määrittelemätöntä aikaa. Töissä toimin minuuttiaikataulun mukaisesti, ja olisi kovin työnomaista ajanviettoa, jos lomakin täytyisi tuolla tapaa suunnitella. Onnekseni lapsetkin ovat samanmoista rakennetta: saatamme suunnitella, että seuraavana aurinkoisena päivänä lähdemme käymään paikassa x, tai että sitten kun sataa, teemme sitä tai tuota. Sen tarkempia aikatauluja ei kukaan meistä halua saati kaipaa. Saatan pyytää teiniltä, että seuraavana sadepäivänä hän tekisi jotain velvollisuudeksi laskettavaa, mutta suurimman osan kotona viettämästämme ajasta saa itse kukanenkin tehdä sitä, mistä sillä hetkellä onnelliseksi tulee.

Ja tietenkin, teemme asioita yhdessä. Tähän on arjessa ihan liian vähän aikaa. Kun on perheen ainoa aikuinen, ja siis yksin vastuussa kaikesta, se menee ainakin minulla herkästi siihen, että on niin paljon pakollista hoitamista, että mukava yhdessä touhuilu jää liian vähiin. Lomalla sitten paikotaan, mitä paikottavissa on. Luen ääneen tytöille. Katsomme leffoja. Teemme retkiä. Joku pitempikin reissu on yleensä ohjelmassa. Laitamme yhdessä ruokaa. Ei mitään ihmeellistä, mutta hirveän tärkeitä asioita, joita olisi niin hyvä lisätä sinne arkeenkin. Mutta nyt on tässä ja nyt, arki tulee joskus myöhemmin.

Ja tänä kesänä on minun mielessäni ihan uutta ja ylimääräistä jännitettä, positiivista semmoista. Avioeron virallista päätöstä odottelen, tässä heinäkuun aikana pitäisi käräjäoikeudesta tulla postia. Minä vanhanaikainen haluaisin olla ihan paperillakin vapaa nainen, ennenkuin ryhdyn vakavasti ympärilleni katselemaan. Mutta asiat rullaavat kauniista periaatteistani huolimatta. Silloin kun tein eropäätöksen, olin varautunut siihen, että elän loppuelämäni yksin. Entinen puolisoni oli elämäni rakkaus, sielunkumppanini, josta eroaminen oli niin hirveän raskas ratkaisu, että luulin kuolevani. Ja ajattelin, että nyt on rima nostettu niin korkealle, ettei siitä kukaan enää yli pääse. En voinut kuvitellakaan enää tapaavani sellaista ihmistä, jonka kokisin riittävän. Joka olisi riittävän älykäs, riittävän sivistynyt, riittävän hauska, riittävän lempeä. Ja kas. Elämä yllättää.  Nyt  jo uskon, että pahus, se voi olla mahdollista. Ja tiedättekö, minä olen hengissä sittenkin?!

S