MIKÄ KESÄ?!

Tarkalleen ottaen 5 tuntia, 55 minuuttia sitten alkoi loma.  Vettä tulee kuin sieltä kuuluisan naishenkilön toisesta päästä, lämmintä melko lailla +8 astetta, ei siis varsinaisesti kesälomatunnelma. Lomatunnelma riittää. Riittäisi.

Mikähän siinäkin on, että kun on ollut näinkin rankka talvi kuin nyt on ollut, lomalle ei oikein osaisi ryhtyä. Olen melkeinpä minuutteja laskeskellut loman alkuun, ja nyt ei sitten tunnu vielä yhtää lomalta. Minä hömelö olen suunnitellut valmiiksi tuhat miljoonaa asiaa, jotka lomalla pitää tehdä. Semmoisia LOMAVELVOLLISUUKSIA, kuten kaappien siivoaminen, varaston raivaaminen, ja sitä rataa. Terassin maalaus. Kehitin jo kohtuullisen pontevan lomanalkustressin, kun tuntui, etten tiedä, mistä velvollisuudesta loman aloittaisin. Minun ihana, terävä esikoinen, nelitoistavuotias, kuunteli hetken, kun ääneen tuota päälle änkiävää ahdistustani jupisin ja totesi sitten: "Jos vaikka aloitat sillä, että käyt sohvalle pitkäkses ja vaikka kaivat nenääsi hetken. Sulla on loma, höhlä!"

Niinpä. Muna on joskus kanaa viisaampi, selkeä tapaus tämä. Mutta oikeasti. Mennyt talvi on ollut koko lailla raastava. Tietenkin tuo avioero-asia ykkösenä, siihen liittyy niin monenlaisia raskaita asioita. Exälläni menee todella huonosti, ja olen hänestä ajoittain äärettömän huolissani, vaikka en enää häntä pystykään auttamaan. On ollut työasioissa monenlaista säätämistä alkusyksystä asti. Erinäisiä kaverisuhteita, joiden luulin olevan kestäviä, mutta jotka tuon avioeron jälkilaineissa sitten osoittautuivatkin kovin kiikkerää laatua oleviksi. Kummallisen moneen ihmiseen tuo avioero näkyy vaikuttavan niin, että he kokevat ihan välttämättömäksi arvostella ääneen ratkaisuani, ja kyseenalaistaa jopa kykyni toimia äitinä lapsilleni, kun tällaiseen ratkaisuun olen päätynyt. Sitten  äitini sairastui vakavasti. Kuopuksen päivähoitokuviot ovat oleet myös inhottava issue koko menneen talvikauden. Taloyhtiössämme kuohuu, monenlaisia remontteja ja muutoksia tiedossa, ja perinpohjin riitaisessa taloyhtiössä nekin ongelmat aina paisuvat henkilökohtaiselle tasolle. Omakin terveys on reistannut, kroppa kai koettaa varoitella ennenkuin stressi jumittaa korvien välin täysin. Välillä on tuntunutkin, että olen sodassa koko maailman kanssa, enkä oikein ymmärrä, missä kohtaa elämä on tällaiseksi luiskahtanut.

Olen aina pitänyt itseäni melkoisen leppoisana ja sopuisana tyyppinä, mieluummin väistän riitaa kuin ryhdyn avoimeen sodankäyntiin. Nyt vain tuntuu, että on ollut hirveän monta sellaista tilannetta, etten ole voinut väistää ilman, että omia oikeuksiani ja ihmisyyttäni poljettaisiin. Ja sota, henkinenkin, se sitten jäytää ihmistä ja lujasti. Olen viime ajat ollut niin väsynyt, että en ole jaksanut kotona suoriutua edes kaikista perustavista kotihommista. Pyykkivuori on melkoinen, pölykoirat tekevät jo invaasiota nurkissa.

Mutta jospa tässä kohtaa antaisi itsensä olla rauhassa. En ole masentunut, en ainakaan sellaista koe, olen vain ihan uupunut. Niin että laitoin ruokaa, ja siirryin sen jälkeen sohvalle lasten sekaan. Pistin yhden pyykkinkoneellisen pyörimään, aloitetaan nyt vaikka siitä. Huomiselle lupaa vesisadetta, jos vaikka teen näitä rästissä olevia asioita yksi kerrallaan. Semmoisella vauhdilla kuin tuntuu hyvältä. Teen välillä jotain kivempaa, luen tai pelaan lasten kanssa. En aseta mitään muita tavoitteita, kuin sen, että en stressaannu niiden tekemättömyydestä enää yhtään enempää. Lupaan pyhästi olla päättämättä, että makuuhuoneen kaapit on siivottu viikonlopun aikana, että loma voisi alkaa sitten.  Loma meinaan alkoi jo. Mikä siinä on, että kaappien pitäisi olla siistejä lomaa varten? Kun en kumminkaan ole niissä kaapeissa ajatellut lomapäiviäni viettää. Onneksi lomani on pitkä, ehdin sitä opetella.

Siru