NOTHING MORE THAN FEELING

Lauantai-ilta. Saunotaan. Syödään vekaroiden herkkua, spagettia. Katsotaan telkkaria popcornien kanssa myöhään, Selviytyjiä ja sitten jotain elokuvaa.  Lapset väsyvät, ja käyvät vuoronperään nukkumaan. Elokuvakin loppuu, sen jälestä näyttäisi olevan enää ostosruutua. Ei kiinnosta.

Siirryn tietokoneelle. Nimittäin, lasten nukkuessa ei puhuta puhelimessa. Silloin kirjoitetaan sähköposteja. Viesti lähtee: "Ooksää vielä hereillä". Vastaus tulee melkein saman tien: "Oon. Kiva ku sääki oot.":-D

Korvissa suhisee. 

-S-

KAIKKI OLI IHANASTI REMPALLAAN

Juu-u, näin on. Paitsi että ei nyt niinkään ihanasti. Koko pitkänä talvena en ole jaksanut enkä oikein kerinnytkään plonia exäni tavaroita täältä meiltä kotoa. Sattuneesta syystä hän ei ole täältä mukaansa ottanut käytännössä muuta kuin enimmät vaatteensa, joten täällä sitä tavaraa on paljon. Nyt loman aluiksi olen käynyt kaappeja ja tavaroita läpi, keräillyt joukosta hänen omaisuuttaan. Vielä kun tietäisin, minne nuo voisin toimittaa. Ei tietoa. Ei tietoa koko miehestä, missä hän majailee tai muuta. Pienimmäinen kyselee ajoittain isäänsä, mutta koko ajan vähemmän. Lapsi tottuu niin surullisen nopeasti.

Tänään tuli tietoa asianajajaltani. Lapsen isä ei ole mitenkään kommentoinut tai ollut yhteydessä liittyen pienen huolto-, asumis- ja elatusasioihin. Ei sanallakaan antanut palautetta, vaikka hänelle on lähetetty sekä etanapostia että yritetty puhelimitse ottaa yhteyttä. Niinpä tämä asia viedään sitten käräjäoikeuteen ensi viikolla. Tylsää. Jää nähtäväksi, katsooko tuomari voivansa antaa tuomion pelkän hakemuksen perusteella, vai täytyykö sinne lähteä vielä istuntoon näitä läpi käymään. Tulen aina hirveän väsyneeksi, kun joudun näistä edes asiajajani kanssa keskustelemaan, mitä sitten, jos joudun vielä oikeusistuntoon. Ovat hirveitä energiasyöppöjä nämä.

Mutta niin, kyllä on koko asunto pullollaan kasseja ja nyssyköitä ja laatikoita ja ties mitä, joka pitäisi nyt jonnekin saada säilöön. Kovin loputtomasti en ole ajatellut kotiamme pitää yleisenä varastotilana. Jotenki sellainen ärsyttävä keskeneräisyyden tila, kun nuita en nyt näy mihinkään saavan.

S

MINUN MIELESSÄNI ON JUHANNUS

Vaikka se oli ja meni, ja oli kylmä ja satoi. Juhannus on meillä tapahtuma, jolloin lähisuku kokoontuu yhteen syömään, vähän juomaankin, etupäässä kuitenkin syömään, puhumaan ja nauramaan. Käytännön syistä kokoonnumme yleensä lapsuuskotini maisemissa, siellä riittää majoitustiloja kaikille, ja se on myös lähestulkoon kaikille kohtuullisen matkan päässä.

Miten voimaannuttavaa on viettää aikaa omiensa parissa. Tieto siitä, että nämä kaikki tuntevat minut läpikotaisin, ja voin olla täysin oma itseni ja olla rakastettu, on hirveän hyväätekevä. Lapset tuosta nauttivat erityisesti, suvussani kun on tapana myös lapsiakin ihan vain rakastaa eikä niinkään arvostella, mutta kyllä tuo ilmapiiri aikuisenkin sielua hoitaa. Usein tuohon hyvän kehään otetaan mukaan myös ystäviä, ja toki siihen on erityisen mielellään otettu mukaan myös tyttö- tai poikaystävät tai puolisot. Enpä tiedä, mikä meissä on, mutta kaikki tulevat kovin mielellään uudestaankin. Tuntuu, että jokainen saa kokemuksen, että juuri minä olen tänne tervetullut.

Tänään suuntaamme ystäväperheeseen vieraaksi rippijuhlaan. Hassua, eihän tuosta ole kuin tovi, kun juhlimme puolin ja toisin saparopäisten pikkutyttöjen syntymäpäiviä, ja nyt olemme vuorotellen samojen tyttösten konfirmaatiota juhlimassa. Voi aikaa, kulje hitaammin!

-S-

...WHAT A WONDERFUL WORLD

Voihan viikonloppu! Meillä oli koko viikonlopun kylässä karvainen ystävä. Siis, ystäväperheen borderterrieri- tyttö. He tarvitsivat haukulle viikonloppureissunsa ajaksi luotettavan hoitopaikan, ja lupauduin ottamaan koiran meille. Ja se oli luultavasti hurmaavin pieni koira ikinä. Äärimmäisen huolellisesti hyville koiratavoille opetettu, hyväntuulinen ja reipas koira. Lukee sujuvasti ihmisen ajatuksia, eli kertaakaan sitä ei tarvinnut mistään asiasta komentaa. Kovin lempeä ja hellyydenkipeä seuralainen, mielellään sohvalle kylkeen kaivautuva karvaturri.  Kerrassaan hurmaava tuttavuus meidän kaikkien mielestä, mikä ei todellakaan nuorison koirakuumetta millään tavoin laimentanut. Huomionarvoisaa on, että itse en saanut minkäänlaisia allergiaoireita, vaikka olen nuoruudessani ollut kovinkin koiralle allerginen. Näillä näkymin pikkuinen siis saapuu meille paijattavaksi vastaisuudessakin, mitä odotamme kovasti.

Minä taisin tavata jonkun. Jonkun ihmisen, joka on kovin kiinnostunut minusta. Mies. Näinä aikoina siitä hämmentyy kovin. Ei oikein tiedä, miten tuommoiseen suhtautuisi. Pitäisikö siihen kiinnostukseen jotenkin reagoida, vai vain antaa mennä ohitse?  Olen niin asettanut oman pääni sellaiselle moodille, että olemme tässä nyt tytärten kanssa pyhä kolminaisuus, ja että elämäni on nyt tämän yhtälön opettelua, että en oikein ole edes ottanut huomioon sellaista mahdollisuutta, että jonain päivänä kenties haluaisin vielä parisuhteen. Tietenkin, ei tässä vielä mistään parisuhteesta ole kysymys, jos sellaisesta tuleekaan kysymys. On vain joku, joka on osoittanut, että olen hänen mielestään kovin mainio, ja hän haluaisi tutustua lähemmin. Ilahtunut olen moisesta, luonnollisesti tuo on balsamia itsetunnon arpeutumille. Toisaalta, tunnistan itsestäni stressireaktionkin: pitääkö tässä nyt jotain miesjuttuja vielä kyetä ajattelemaan ja selvittämään ja kehittämään! Pitänee ensiksi selvittää, mitä tuosta oikeasti ajattelen, ennenkuin ryhdyn mitenkään toimimaan. Toinen puoli minusta kiljuu, että kunnollisia, oikean ikäisiä ja ylipäätään oikeanlaisia miehiä näin krantulle naiselle ei todellakaan kävele joka päivä vastaan.

Mutta että se on vieläkin mahdollista, että en olisi loppuelämääni ilman kumppania. Ei kai sen pitäisi kuulostaa kovin erikoiselta ajatukselta. En vain ollut hetkeäkään koko asiaa miettinyt, ja nyt se lävähti kasvoille. Eikä se oikeastaan ole huono ajatus. Voi olla, että se ei tapahdu, tai että olen niin ylivarovainen, että sen toteutuminen voi olla hirveän pitkässä juoksussa.  Mutta se ajatus on nyt minulle annettu. Ja se ajatus tuntuu... ihmeelliseltä. Hyvällä tavalla ihmeelliseltä.

Siru

JA TAAS IHMETTELEN

Koetin keksiä otsikoksi jotain, jossa mainittaisiin hammaslääkäri, mutta tuo osoittautui toivottomaksi yhtälöksi.  Mennään sitten tällä. Vaan, on ollut niitä viikkoja, kun jokaisella perheenjäsenellä on ollut hammaslääkärille asiaa. Ylipäätään koetan ajoittaa lomille omat ja lasten hammastarkistukset ja muut ei-akuutit mutta välttämättömät, päiväsaikaan hoidettavat menot, koska muulloin joudun niiden tieltä perumaan töitäni, ja sehän sitten aina näkyy suoraan palkassanikin. Alkoivat jo tuolla hammashoitolassa vieraatkin hoitajat moikkailla, hyvä etteivät kuulumisia kyselleet... Vaan nytpä otetaan vähän taukoa siitäkin. Oma hammasremonttini jatkuu elokuulla, nuorisolla palataan purentajuttuihin vähän siitäkin myöhemmin.

Lasten hiljennyttyä iltaisin unille, olen surffannut netissä. Olen etsiskellyt monenlaisia henkistä kasvua käsitteleviä sivustoja, hidastamiseen  ja muuhun sellaiseen huuhaahan liittyviä. Tunnistan itsessäni tällä hetkellä suuren tarpeen jonkinlaiseen... en oikein osaa sitä pukea sanoiksi. Alkusysäyksen sain eräältä lääkäriystävältäni, joka suositteli minulle meditaatiota stressiini ja uniongelmiini. Löysin useitakin erilaisia meditaatio-vaihtoehtoja, ja löysin myös sitä kautta todellakin paremman unen. Ja niinhän siinä käy kuin kliseisessä sananlaskussa; kun pikkusormen antoi, se vei koko käden.Kulunut vuosi on ollut kaikkinensa niin äärettömän stressaava, että otan ilolla vastaan ihan minkä vaan helpotuksen levottomaan olooni. Nyt olen saanut monelta taholta tietoa, toki vasta pintaraapaisun verran, mutta huomaan jo muutoksen. Pienen, mutta selvän merkin siitä, että suunta on oikea. Ruokavalio on myös alkanut hiipimään laadukkaampaan suuntaan, ja sen myötä painokin näköjään parempaan eli laskuun päin. Ajoittain löydän jo tyyneyttä ja mielenrauhaa, ja toivon, että sen säilyttäminen käy helpommaksi. Kivoja muutoksia päällä siis.

Tuosta edellisestä päivityksestä heräsi hämmennys. En ole kauheasti miettinyt, josko täällä käy lukijoita. Kun kommentteja ei ole tullut, olen olettanut, että ei käy. Tänään sitten havahduin, että Blogger tarjoaa tämänkin tiedon, kun vain hajamielinen kirjoittaja älyää sitä tietoa kysyä. Niin, että siis teitähän käy täällä, ja minun ajatusmaailman mukaan ajoittain peräti monta?! Hämmentävää. Tänään minulla olisi teille pyyntö, toive. Kun käyt täällä kurkkaamassa kuulumisiani, ole niin hyvä ja jätä kommentti. Jos vielä viitsisit kertoa jotain ihan pientä itsestäsi, ilahduttaisit minua valtavasti. Haluaisin kovasti tietää, kuka, missä ja millainen ihminen siellä toisella puolella on.

Kaunista kesäiltaa!

Siru

PIDÄ HUOLTA

Tänään on vähän omituinen olo. Minulla on jo pitkän aikaa ollut eräs iso ongelma, enkä ole oikein tiennyt, miten sen hoitaisin. Olisi vaatinut senlaatuista panostusta, että en ole onnistunut keksimään ratkaisua. Ensimmäisellekään ihmiselle en tästä ole puhunut. Olen vähän huono yleensäkään ottamaan apua vastaan, edes silloinkin, kun sitä tarvisin. Saati sitten apua pyytämään. Se on kyllä jotenkin hoopoa: olen ymmärtääkseni melko avulias ihminen. Läheiset, sukulaiset ja ystävät tietävät, että jos tarvis on, autan mielelläni miten vain voin. Aina. Enkä tosiaankaan sano näin mitenkään elvistelläkseni, olen vaan luonteeltani kanaemo ja haluan pitää huolta läheisistäni. Se ei sitäpaitsi ole aina ollenkaan positiivinen piirre edes, tiedän.

Sitten kävi niin, että minulle tarjottiin apua. Pyytämättä ja yllättäen, kuten faksit Annelille. Suurta apua. En minä ollut älynnyt, että myös minua seurataan. Että on ihmisiä, jotka ovat huolissaan jaksamisestani ja hyvinvoinnistani. Ja jotka haluavat auttaa ihan pyytettömästi. Että he ovat kaikki sitä mieltä, että minun on erittäin ok joskus ottaa apua vastaan, eikä siinä ole heidän mielestään mitään noloa tai naurettavaa.

Tämä vetää hiljaiseksi. Minä nimittäin en tiennyt. En ollut edes ajatellut, että jossain tilanteessa voisin itse olla se, jota kannetaan. Rakkaudella. Itkettäisi vähän.

Hämmennys.

Kiitos.

-S-

I-HA-HAA

Lasteni ykkösharrastus on ratsastus. Tai pitäisi kai sanoa tallitouhuilu, kun välillä epäilen varsinaisen ratsastuksen olevan vain positiiviinen sivutuote. Esikoinen on ratsastanut nelivuotiaasta, Pienimmäinen aloitteli viime kesänä ja jatkaa nyt taas talven tauon jälkeen. Tänään siis menimme koko poppoo tallille, Esikoinen normaalille viikkotunnilleen, Pienimmäiselle olin varannut samalle ajalle talutusratsastusta.

Itse olen hevosille allerginen. Olen ollut lapsesta saakka, eivätkä hevostouhut ole sen vuoksi koskaan kiehtoneet. Esikoinen sai kuitenkin kolmivuotiaana päähänsä, että haluaa ratsastaa, ja hän on sen laatuinen tahtoihminen, että päätään ei käännetä irroittamatta sitä kokonaan. Tuohon aikaan ei yksikään talli suostunut ottamaan noin pientä edes talutusratsastukseen, vasta nelivuotiaana taivas aukeaisi. Vuoden ajan tyttö kysyi joka ikinen päivä, joko pääsee ratsastamaan.

Sitten oli neljäs  syntymäpäivä tulossa, ja paikka talutusratsastukseen varattu. Olin varautunut siihen, että intoa kestää ehkä muutama viikko, ja sitten ensin ei niin lapsi välittäisikään lähteä tunnille, ja lopulta äitikin leipääntyisi häntä sinne houkuttelemaan, ja niin koko homma jäisi. Miten väärässä sitä voi ihminen ollakaan! Lapsi rakastui hevosiin. Niin yksinkertaista. Hänellä tulee syksyllä kuluneeksi yksitoista vuotta harrasteen aloittamisesta, ja kertaakaan ei ole tarvinnut tallille häntä maanitella.

Ensimmäiset vuodet olivat melkoisen hankalaa harrastusaikaa, allergiani teki omasta olostani aika tukalan, koska kuljetusvastuu oli minulla. Lapsen ratsastustunti oli aina perjantaisin, ja vaikka minkälaiset allergialääkkeet otin, aivastelu loppui yleensä vasta seuraavana maanantaina. Lapsi riisui aina tallivarusteensa tallilla, ja ne vietiin kotona suoraan pyykkikoneeseen, mutta oireilin silti. Vähitellen vuosien mittaan oireilu vähentyi, kunnes nykytilanteessa en juurikaan enää oireile. Vuosiin en ole tallireissujen yhteydessä tarvinnut allergialääkkeitä. Toki, en viitsi kohtaloa kiusata: vietän tallin sisätiloissa vain sen ajan, mikä on tarpeellista, muun ajan olen ulkosalla seuraamassa tuntia tai muuten. Vieläkään tuon homman autuus ei ole minulle auennut, mutta olen päätynyt ajattelemaan, ettei sen tarvitsekaan aueta. Tallilla on melkoinen joukko lapsia ja nuoria, etupäässä tyttöjä, joukossa jokunen aikuinenkin, jotka selvästi löytävät yhteisen sävelen ihan vain sen tosiseikan siivittämänä, että heistä kaikista hevoset ovat jotakuinkin maailman ihmeellisimpiä olentoja. Sotkuinen teinini siivoaa mukisematta ja pikkutarkasti hoitohevosensa pilttuuta, vaikka kotona hänen huoneensa on melkoinen rytökärpän pesä. Temperamenttiset lapseni saavat yllättävää kärsivällisyyttä hevosten kanssa puuhastellessaan: monisatakiloinen kopukka ei toimi huutamisesta tai tiuskimisesta.

Teinin pahimpana kiivailuvaiheena hevoset toimivat selvästi ukkosenjohdattimina. Hän on äärimmäisen vähän kilpailuhenkinen, joten ratsastuskaan ei ole erityisen tavoitteellista, etenee siis sellaista vauhtia siinä kuin hyvältä tuntuu. Huomattavasti olennaisempaa on hevosten kanssa oleminen. Pari kesää sitten tyttö mursi jalkansa niin, että joutui olemaan hyvän tovin tauolla harrastuksestaan. Oli vaikuttava tilanne, kun hän yli kuukauden tauon jälkeen viimein pääsi tallille.  Kun tyttö tallin ovella moikkaili iloisesti kavereitaan, tallikäytävän toisesta päästä pilttuusta pisti hänen hoitohevosensa pää ulos välittömästi. Ei epäilystäkään, etteikö tulija olisi ollut erityisen kaivattu ja odotettu, sellaista hörinää ja tömistelyä hevonen piti. Kun tyttö pääsi pilttuuseen, tämä heppa työnsi turpansa tytön kainaloon ja puhisi. Seisoi varmaan viisi minuuttia paikallaan ja vain puhisi kainaloon. Tyttö supatti hevosen korvaan jotain, en tiedä mitä, eikä se kuulukaan minulle. Viesti tuli selväksi ulkopuolisellekin: meillä oli toisiamme hirveä ikävä.

Tänään tunnelmat olivat riehakkaat: Pienimmäinen on niin odottanut pääsevänsä tallille ja ratsastamaan. Hämmästelen, kuinka hän solahtaa tallityttöjen joukkoon niin sujuvasti, vaikka on paljon pienempi kuin kukaan muista. Lakaisee tallikäytävää, rapsuttelee heppoja, silittelee tallikissaa. Tekee tuttavuutta isompien hevoshöperöiden kanssa. Nauttii joka solullansa ihan yhtä paljon kuin isosiskonsa.

Niin. Minulle tämä ihanuus ei aukea. Mutta olen hirveän onnellinen siitä, että se on. Että on tuo paikka, jossa ollaan tuolla tavalla. Kuljetaan heinänkorsi suupielessä ja nojaillaan hevoskavereihin. Iloitsen valtavasti siitä, että nuo kaksi saavat tuon kokea.

-S-

SADA, SADA AINA VAIN

Miten ihanaa, helteisten kesäkelien jälkeen taas sadepäivä! Sattui vielä niin, että sadepäivien varalle kaavailemamme mestat olivatkin helluntain kunniaksi kiinni, niin kotipäivähän siitä tuli. Pyjamapäivä. Käsityöpäivä. Sain jatkettua noita tavaroiden läpikäymistä, siis kaapeista exän kamojen erittelemistä ja pakkaamista, mutta etupäässä katsoimme tyttöjen kanssa eläindokumentteja ja virkkasin. Kamalan tervetullutta ölövimistä, varsinkin kun en illan tulipalon alun jäljiltä meinannut saada unen päästä kiinni, oli hirveän levoton olo. Niin että nyt sitten väsytti.

Jotenkin aamupäivällä sohvalla maitokahvin kanssa elbaillessa tuntui yhtäkkiä lomalta. Siltä semmoiselta, että ei oikein hetkeen tiennyt edes, mikä päivä on, mistään olennaisemmasta puhumattakaan. Se on se, mihin lomallani pyrin, mokoma vain ei väkisin pyrkimällä oikein tuppaa onnistumaan. No jaa, ohimenevä tila se, kun on jokseenkin muistettava, että ensi viikollakin on vielä useammalle päivälle suunniteltuja menoja ja tekemisiä. Omaa ja Pienimmäisen hammaslääkäriä. Auton katsastusta ja sen vaihtoa. Vanha sotaratsu on tullut niin perusteellisesti tiensä päähän, että en enää viitsi ensi työkautta urheiluautoilla sen kanssa. Vähän haikea ajatus siitä, mikähän järki tuossakin on, että autosta luopuminen olisi jotenkin surullista, vaikka auto sinänsä on jo aikas romu? Eli että ottaisin uudemman kovin mielelläni, mutta vanhan ja lähes toimimattoman pitäisin mielelläni takapihalla, kävisin sitä iltaisin silittelemässä, ja kun maailma murjoo, menisin sen kuskinpenkille istumaan ja kertoisin sille huoleni? Jos vain olisi niin iso takapiha...

Tunnelmista puheenollen. Luin tänään "Loppuunpalaneen käryä"-blogin vanhemmista kirjoituksista ajatuksen, joka puki loistavasti tunnelmiani sanoiksi. Kirjoittaja puhui "nautinnon muuttumista suorittamiseksi", ja ymmärrän kyllä täsmälleen, mitä hän tarkoittaa. Minäkin olen elänyt elämää, joka ei ollut täysin minun. Semmoista elämää, jossa hivuttaen liusuu tavoittelemaan koko ajan jonkun toisen hyväksyntää, samalla kun yhtä hissukseen alkaa ymmärtää, ettei sitä hyväksyntää koskaan tule. Kun kaikki asiat, jotka ennen tuottivat iloa, muuttuvatkin vähitellen asioiksi, jotka tuottavat vain hetkittäisen mielenrauhan, ja sitäkin vain silloin, kun niiden joku toinen on ilmoittanut olevan hyväksyttäviä.

Mitä minä oikein olen ajatellut?

Lopulta ymmärsin ja näin, missä olin. Ja sitten myös ymmärsin, että siinä en halua enkä voi olla. Tässä nyt opettelen uutta, minunlaistani elämää. Jossa voi istua sohvalla tekemässä käsitöitä, vaikka olisi siivoamistakin. Tai lukemassa Pienimmäiselle satuja, vaikka pyykkivuori ei itsestään pienenekään. Ja kun ladon astiat pesukoneeseen, laitan ne miten parhaaksi näen, ilman, että täytyy muistaa, että joku toinen kimpaantuu kuppien ollessa väärin aseteltu. Vaikka tässä uudessa elämässä on haasteensa, ja moni asia vielä ihan vaiheessa, opeteltavana, tykkään jo nyt tästä ihan hirveästi. Täällä on valtavasti paljon enemmän tilaa hengittää nyt, kaikilla. Ja yllättävää kyllä, näyttää vahvasti siltä, että selviän meidän elämästä ja arjestamme näinkin. Onneksi uskalsin.

-S-

LYÖ LIESKAT ROIHUTEN

Sunnuntaita! Puolen yön korvilla kun tätä kirjoittelen... On niin moninainen viikko ollut, että harvemmin. Lomaan totutellessa, helteitä pidellessä. Kävimme lasten kanssa äitini luona mattopyykillä, hänellä on siihen tilat ja vermeet, joten en viitsi omassa pienessä rivaripihassa moisiin manöövereihin ollenkaan ryhtyä. Äiti näyttäisi toipuvan suuresta leikkauksestaan hyvin, mistä olemme kaikki kovin iloisia. Toivotaan ettei tulekaan takapakkia siinä.

Torstaina minulla oli tapaaminen lakimiehen luona, johtuen näistä Pienimmäisen huoltajuus- ja elatusasioista. Hänen isänsä ei ole ottanut minkäänlaista kantaa niihin, joten ne on pakko sitten jollain muulla tapaa järjestää, että elämämme menee eteenpäin. Jännitin etukäteen hirveästi tuota lakimiehen tapaamista, mutta ihan turhaa. Siellä oli ystävällisiä ja asiantuntevia ihmisiä, jotka osasivat neuvoa, miten parhaiten nyt toimittaisiin, ja huomasivat ammattimaisesti sellaisiakin näkökulmia, joita itsekseni en olisi huomannut. Lopputulemana tämä lakiNAINEN ryhtyy ajamaan lastenvalvojan luona tekemäämme sopimusta käräjäoikeuteen, ja minun tarvinnee näillä näkymin ainoastaan sähköpostilla kommentoida hänen minulle laittamiaan kirjeitä. Asia etenee, mutta nyt minun ei enää tarvitse sitä hetkeen jouduttaa, saan vain odottaa kun ammattilainen hoitaa hommansa. Minun elämässä sangen ylellistä.

Niin, minähän siis olen hakenut avioeroa viime kesänä. Vasta nyt on ollut semmoinen aika, että olen ennättänyt ja jaksanut alkaa raivaamaan exän tavaroita täältä kodistamme. Kovin tunteita riistävää touhua, enkä yhtään ihmettele, etten ole sitä saanut aiemmin hoidettua. Aina kun saan yhden kaapin tyhjennettyä hänen kamoistaan, täytyy pitää tuumaustauko ja tehdä jotain muuta, muutoin ahdistus käy turhan kovaksi. Vielä täytyisi varastosta kaivaa tila tuolle tavaramäärälle, siihen asti kun mies pystyy ne asuntoonsa hakemaan.

Tänään grillailimme tyttöjen kanssa herkkuja iltaruoaksi. Istuskelin terassilla kuunnellen grillin tirinää, kun yhtäkkiä koko verme leimahti suureen liekkiin. Grillin alla olevaan tilaan oli joku, en siis todellakaan minä, survonut piiloon roskakorin jossa oli yhtä sun toista palavaa, ja se oli sitten siinä ilmeisesti pikkuhiljaa kytenyt ja lopulta roihahti. En ollut sitä tarkistanut, kun eihän mulle tullut mielen viereenkään, että yhtään kukaan yhtään mitään siihen tilaan piiloon laittaisi. Onni onnettomuudessa, että sain sammutuspeitteen niin äkkiä käsille, ettei kaasupullo kerinnyt kuumua. Sitten vain pihan vesiletkusta piiiiiitkääää vedenloruutusta kaiken päälle, sammuihan se. Kauhea sotku terassilla nyt huomista odottamassa. Istuin pitkän tovin vielä ulkona seuraamassa, ettei mitään varmasti jäänyt kytemään. Vasta kun tulin sisälle ja adrenaliinipiikki alkoi laskea, huomasin mojovat palovammat toisessa kädessäni. Samaten keittiössä majaillut pyykkiteline oli ihan nurin, olin kuulemma sen työntänyt syrjään sammutuspeitettä hakiessani. Ei mitään havaintoa siitä, ei myöskään niiden palovammojen syntymisestä. Sain käteni kylmään veteen, mutta ilmeisesti vähän liian myöhään, koska se tuli todella kipeäksi. Kaksi sormea mahtavilla rakkuloilla, onneksi oli talossa särkylääkettä. Nyt  on päällä vain valtava huojennus siitä, että taidettiin selvitä tästäkin  säikähdyksellä.  To do- listalle: lapsille näytettävä sammutustarpeiston säilytyspaikat ja käyttö.  Mutta meiltä ei palanut koti, ja olemme kaikki hengissä, ja melkeinpä ehjinäkin. Se on ihan hyvä saldo tällekin päivälle.

-S-

KUN SILMÄNI MÄ AUKI SAAN

Eilisiltana vannottelin nuorisoa puolitosissani, että ennen aamuyhdeksää ei sitten sunnuntaina kuulu inahdustakaan, haluan nukkua pitkään. Oli siis tänään ensimmäinen päivä tässä residenssissä, kun lomalla olemme me kaikki. Pikkuisin halusi yöksi viereeni, ja menin illalla hänen seurakseen köllimään kun hän kävi nukkumaan, ja niinhän siinä sitten tietenkin kävi, että nukahdin itsekin.

Heräsin aamulla seitsemältä. Kyllä, 07.00. Minä, kaikkien aamutorkkujien kuningatar, herään ensimmäisenä pitkän nukkumisen aamuna seitsemältä. Täysin virkeänä. Vähän aikaa pyörin sängyssäni ja koetin nukahtaa, koska se nyt ei kertakaikkiaan ole soveliasta heräillä lomalla tämmöisiin aikoihin, mutta kohta totesin yritykset turhaksi, kun ei kerran väsyttänyt, ja nousin ylös. Hipsin keittiöön ja laitoin kahvin tulemaan. Kahvikupposen kanssa istuin TV:n ääreen, surffaamaan ihan satunnaisesti kanavia. Juutuin sitten Voicelta töllöttämään musiikkivideoita. Oikein sillä tavalla ajatuksella. Enkä muista, milloin viimeksi olen nauttinut aamupalani yksin. Mikä nautinto! Karjalanpiirakat ja maitokahvi muuttuivat melkoiseksi gourmet-aamiaiseksi, kun ihan itsekseni niitä mutustin. Musiikkikin oli mieleistä. Lueskelinkin vähän, sisustuslehtiä ja leivontalehtiä ja muuta kovin ei-vakavaa luettavaa. Voi mun aamuani, kuinka ihanaa voi oma aika ollakaan!

Ja nuoriso oli niin fiksua, että pienimmäinenkin nukkua posotteli sivu kymmenen. Teini nyt nukkuu aina niin pitkään kuin saa, siinä ei sinänsä ole mitään erityishuomioimisen väärtiä, mutta että viisivuotiaskin oppiia välittömästi loman alussa aamunukkujaksi, on kai vissi osoitus siitä, että osa hänen geeneistään tulee totta tosiaan vahvasti äidiltänsä.

Ilmat suosivat lomanaloittajaa, jolla olisi paljon hommia sisätiloissa, sataa nimittäin jokseenkin tauotta. Siitä huolimatta puhalsimme päivällä sateessa saippuakuplia pihalla. Kastuimme, juu, vaan väliäkö tuon. Naapurit pitänevät kajahtaneina, sama juttu. Kaverillani on hieno sanonta näitä varten: kunnia meni, mutta maine se vaan kasvaa!

Me taidamme olla jälkikasvuni kanssa aika hyvä tiimi. Ovat auttavaisia ja halutessaan huomaavaisia, yritän sellaista esimerkkiä myös itse näyttää. Toimimme jo aika hyvin kolmisin, ja nuo kaksi aiemmin lähes tauotta riitelevää sisarusta alkavat nyt pikkuhiljaa osoittaa merkkejä jonkinlaisen rauhanomaisen rinnakkaiselon ajatuksen kehittymisestä. Mielenkiintoista seurattavaa, mihin suuntaan heidän suhteensa kehittyy. 

Siru