YOU´RE GONNA CATCH A COLD

...from the ice inside your soul. No eikä, tuntuu vain, että koko maailma potee tällä hetkellä. Lapset ovat ollet räkiksessä, taas, vuoron perään. Töissä on kaikista lapsiryhmistä puolet pois, vähintään, ja kaikki sairaina. Viikko sitten olimme ystäväperheessä syntymäpäivillä, ja heillä oli vieras, joka seuraavana päivänä sairastui angiinaan, kuten myös hänen koko perheensä. Nyt sairastaa sitten tuo isäntäperhekin: perheen isä on sairaalassa, ja äiti kotona lapsen kanssa, kaikki ankarassa taudissa. Eikä ihan pienesti harmita sekään, että minulla piti olla eilen TREFFIT erään erityisen kivan miesihmisen kanssa, ja hänkin on nyt kuumeessa. Blaah. Olisi hiukkasen pakkasta edes, että vähän nuo jyllääväiset pöpöt heikkenisivät.

Erityisen lämminhenkisiä ihmisiä muitakin. Tänään Pienimmäinen oli elämänsä ensimmäisillä oikeilla kaverisynttäreillä. Päiväkotikaverin reipashenkisillä kutsuilla: tämä lapsukaisen parhaaksi kaverikseen tituleeraama tenava on siis poika. Pienimmäinen oli ainoa kutsuttu tyttölapsi, mutta niin vain solahti siihenkin vekarajoukkoon ongelmitta. Jotenkin hirveän ihanaa tuonikäisten touhu, siinä ei vielä yhtään jaotella kavereita sukupuolen tai minkään muunkaan perusteella, ainoastaan sen perusteella, että kumpikin ovat samaa mieltä, että Anchylosaurus on dinosauruksista upein. Lahjaksi veimme juurikin tuollaisen dinon, ja juhlat olivat kaikesta päätellen olleet kaikin puolin onnistuneet. Ja Pienimmäinen niin onnellinen kokemuksesta. <3

Juhlien ajan kävimme Esikoisen kanssa shoppailemassa. Paikkakunnallamme avattiin vastikään ostoskeskus Ideapark, ja nyt oli mainio tilaisuus käydä sekin katsastamassa. Maineensa veroinen se onkin, ei tarvitse enää montaa asiaa kauempaa lähteä etsimään. Shoppailimme ja nauroimme ja herkuttelimme sielujemme kyllyydestä. Oli ihanaa sekin. Mulla on ihanat lapset. Kun aina muistaisin tuon, niinä väsymyksen tunkkaamina arkipäivinäkin.

S

SLIPPERY WHEN WET

Oli pimeä aamu, niikuin aina tähän aikaan vuodesta. Semmoinen keskiviikkoaamu, ja nousin sängystäni seitsemältä ja hiippailin keittiöön käynnistämään kahvikoneen, kuten aina. Pimeässä varpaani kastuivat, jotain loiskui. Läppäsin valot päälle: jotain punaista loiskui ja lainehti lattialla. Pakastin oli sanonut pitkäaikaisen sopimuksensa irti. Mummun puolukat ja viinimarjat kaikki suttuisena mäskinä ritilähyllyillä, mehut valuneina pitkin lattiaa.

Pikainen paniikkiratkaisu: kuivasin lattian ja jätesäkitin pahimmat sotkun lähteet. Tilkitsin valuvat kohdat ja jätin odottaman työpäivän jälkeistä iltaa. Toivoen, ettei hirvitys olisi ihan kauhea. Eikä se sitten ollutkaan. Illalla siirsin ne muutamat jäisenä säilyneet marjapussukat jääkaapin pakastelokeroon, joitakin jääkaappiin välitöntä käyttöä varten. Surullisen paljon tavaraa oli pakko viedä pilaantuneena kompostiin. Harmistus koko lailla infernaalinen.

Loppuillan/alkuyön googlailin lähistöllä sijaitsevista kodinkoneliikkeistä korviketta, joka tulisi meille pian ja järjellisellä hinnalla. Yllättäen, oman kylän kodinkoneliike oli jälleen kerran ylivoimainen. Tein yöllä nettitilauksen koneesta, ja heidän nettisivunsa ilmoittivat koneen olevan haettavissa 2-3 päivän sisällä. Paitsi, että ei muuten ole: aamulla kun töihin kerkisin, minulle jo soitettiin tuosta liikkeestä, josko olisin kotona, he kun voisivat tuoda minulle pakastimen. No, kun en ollut, saimme sovittua, että tuovat sen huomenna ennen kuin lähden töihin. Vievät samalla romun pois. Sain myös hyviä ja hyödyllisiä neuvoja näiden tiimoilta, kuten aina. Loistava asiakaspalvelu on enemmän kuin loistavaa asiakaspalvelua: se on ihmisen auttamista.

S

EI ITKETÄ LAUANTAINA

Minä niin pidän viikonlopuista. Elän niitä varten. Pitäisi, tietenkin, saada arkikin semmoiseksi, josta voisi nauttia, tai ainakin sellaiseksi, ettei se olisi ihan vain sietämistä, mitä se tällä hetkellä on. Mutta viikonloput, ne ovat kyllä ihmisen parasta aikaa.

Tänään heräilimme sivu yhdeksältä. Pitkien yöunien perästä  se parasta aikaansa viettävä ihminen on itsekin koko lailla parhaimmillaan. Levollinen aamupala, sohvalötköilyä lehtien kanssa, lapset katsovat lastenohjelmia. Rentoilua. Iltapäivällä tapasin kaupungilla ystävättäreni, jonka kanssa kävimme pitkällä kahvilla. Siis pitkäkestoisella, ei terästetyllä. Olemme alunperin kollegoita, ja työhön liittyvistä asioista tänäänkin puhelimme paljon, mutta se oli silti kauhean hyvää tekevä tapaaminen. Ajattelemme pitkälti samoin olennaisista asioista, ja ideoiden ja ajatusten pallottelu rakentavan keskustelukumppanin kanssa on ihanaa.

Tulomatkalla hain oman kylän kiinalaisesta ruokaa, joka on yleensä maukasta ja erinomaista. Hyvää se oli tänäänkin, mutta jotain siinä mahtoi olla vialla... olemme esikoisen kanssa juosseet vessassa sitten pitkin iltaa, kauheat mahanväännöt. Pienimmäinen ei kanaa syönyt, hänellä ei sitten ole mitään oireitakaan, onneksi. Saa nähdä, miten ärhäkäksi tämä pöpö vielä meneekään...

Niin räyhääväinen se ei kuitenkaan ollut, että olisi ihan invalidisoinut. Niinpä kaivelimme kaapin kätköistä tunnelmavaloja... minä epäjärjestyksen kruunaamaton kuningatar olen kerrankin onnistunut jotain järjestämään ja säilyttämään: kaapissa on suuri muovinen säilytyslaatikko, jonka kyljessä lukee tomerasti  "KAUSIVALOT". Tähän ikään asti piti siis elää, ennenkuin jouluvalojen säilyttäminen onnistuu ongelmitta. Ja siis niiden löytäminenkin. :D Vähän sitten ensimmäisiä valoja virittelimme, että saimme sitten hihitellä Putoukselle viehkeässä hämyssä. Kivaa. Paitsi, että mainoskatkoilla juostiin vessassa... hö.

Lauantai on silti ihana.

S

KUN AIKA ON TAI MUUTEN VAAN

Hurmaavia, aurinkoisia pakkaspäiviä. Pimeitä aamuja, jolloin ei välttämättä haluaisi herätä. Olemme koko poppoo koko lailla valo-ohjautuvia, joten aamut ankeutuvat pimetessään. Onneksi päivisin tulviva valon määrä on tällä viikolla sentään tuonut voimaa ja virtaa.

Levottomuutta havaittavissa. Nyt, kun avioeroon liittyvät asiat alkavat olla paketoituina, on iskenyt jonkinasteinen tekemisen puute. Tai, todellisuudessa tekemistä on edelleen enemmän kuin tehdä kerkiää, mutta toisenlaista. Olen ryhtynyt miettimään, että nyt kun on selvitty, pitäisi alkaa taas rakentaa tästä elämästä sellaista, kuin sen haluaisin olevan.

Nimittäin on monta asiaa, jotka vielä eivät ole sinne päinkään. Haluaisin parempaa palkkaa työstäni. Päässäni on alkanut pyöriä monenlaisia vaihtoehtoja, miten se mahdollistuisi. Tämänhetkisillä työtehtävilläni ei mitenkään, joten realistiset suunnitelmat kohdistuvat siis toisaalle. En vielä ole onnistunut hahmottelemaan, minne ja miten, mutta tämmöisiä kaavailen. Tämänhetkisillä työtunneillani ja käteen jäävän palkan osuudellani koen olevani rahtusen liian puhki kaiken aikaa, ja siitä huolimatta talous on kiikun kaakun eikä näytä sen vakaammaksi päätyvän. Jotain tarvii siis tehdä. 

Ihmissuhderintama. Ei kaivanne enempiä selittelyjä. Hiljaista on.

Ja sitten on semmoinen osa-alue, jota on vaikeampaa selittää, vaikka se sitä kaipaisikin. Minä. Olen havahtunut huomaamaan,  millainen oikeasti olen. Oli vuosia, jolloin se syvin minuus painui jonnekin, ja nyt se on taas kaivautunut pintaan. Toki, vuosien raapimilla arvilla ja kuorrutteilla, mutta silti, minä. Ulkoinen olemukseni on jossain määrin uudistunut jo pitkän aikaa, olen ostanut vaatteita, jotka jotenkin tuntuvat enemmän omalta, kuin aiemmat ryntteeni. Kiittäviä kommentteja olen muuttuneesta ulospanosta saanut, ja se on tuntunut hyvältä. Sisäinen puoli onkin kinkkisempi juttu. Koko tämä viime vuosien hulabaloo on ollut kovin tehokasta itsetutkiskelun aikaa, eikä sen tutkiskelun lopputulema ole aina niin kauhean miellyttävä. En ehkä olekaan joka kohdassa ihan niin loistava, kuin olen itsestäni ajatellut. Toisaalta on osa-alueita, joissa koen, että arvoni ei tule ymmärretyksi. Monenmoista, mietittävää. Toiveena koko ajan kuitenkin, että löytäisin niin vahvasti ja selkeästi oman olemukseni, sen sisimmän, että ei enää tulisi tehtyä elämässä hutiratkaisuja ihan vain sen vuoksi, etten oikeastaan ollutkaan täysin perillä siitä, mitä haluan tai mistä pidän.

Levottomia tavoitteita.

S

GOT ME SO DOWN, I GOT ME A HEADACHE

Jännityspäänsärky. Tension neck. Vanne kupolin ympärillä kiristyy. Kiristyi. Me not like.

Se kun ei hellittänyt, niin piti sitten selvittää tämäkin. Pitää siis nököttää vähemmän tietokoneella. Kutoa vähemmän villasukkia talven varalle. Lukea vähemmän. Soittaa vähemmän. Tehdä vähemmän töitä. Tai ainakin kaikkia näitä edellämainittuja ihan toisella tavalla, kuin olen tottunut. Pitää keskittyä koko ajan pitämään olkapäät ja hartiat  R E N T O I N A- ???????? Olen ihan vakuuttunut, että olen kuullut tuon sanan joskus, onko se jotain syötävää ehkä?

Ja pitäisi ryhtyä taas urheilemaan.

Minun.

Nyt ollaan jännän äärellä.

S