KELLON SEISAHTUVAN TAHDON

Niin täysiä päiviä, että hyvä jos koneella piipahtaa kerkiää....

Töitä. Hammasremonttia. Järeän lääkekuurin mukanaan tuomaa raatoväsymystä.

Ongelma. Tuli lapselle ongelma, joka vaati pikaista tarttumista, ja usean eri alan ammattilaisenkin valjastamista tositoimiin, jotta ongelma saataisiin joka suunnalta blokattua. Monta täydellisen unetonta yötä tämän vuoksi. Onni, että nämä mainitsemani ammattilaiset suhtautuvat asiaan sen vaatimalla vakavuudella. Ongelma on edelleen olemassa, mutta toivottavasti pääsemme siitä ajan myötä kokonaan.

Sain tänään tiedon, että haastemies on viimeinkin saanut toimitettua exälle paperit koskien sekä avioeroamme, että pienimmäisen huoltajuus- ja elatusasioita. Molemmat ovat olleet koko kesän auki ja tuossa kai pari viikkoa sitten haastemies minulta kyselikin, josko tietäisin miehen olinpaikkaan, kun hän ei saa toimitettua papereita miehelle, koska mies ei majaile enää siinä asunnossa, missä hänen osoitetietonsa ovat. Sain toissapäivänä korviini vihjeen, missä hän voisi majailla, ja laitoin tiedon välittömästi haastemiehelle, joka oli sitten toiminut ripeästi. Vihdoinkin nämä etenevät. Tarkoittaa myös, että parin viikon kuluttua olen virallisestikin eronnut. Vapaa. Tieto herätti ristiriitaisia tunteita. Kummallista, ihan odottamatonta haikeutta. Pari kevyttä kyyneltäkin jaksoin tirauttaa. Enimmäkseen kuitenkin huojennusta ja helpotusta: nyt se alkaa olla ihan virallisestikin ohi. Olen ihan vain minä itse. Ei tarvitse selittää kenellekään.  Ei sillä, että tarvitsisi muutenkaan. Mutta jos tulisi tilanne, että sitä tietoa tarvitsisin.

Niin. Minun kahvittelukaverini. Väsäämme viestejä toisillemme päivittäin. Kauheita määriä. Leppoisasti. Vaikea lukea, olemmeko vaan päivä päivältä paremmin kavereita, vai onko tässä jotain muutakin. Hän on eronnut itsekin, aiemmin.  Kerroin hänelle kahvitellessamme satojen muiden asioiden ohessa sen, että olen vastikään eronnut rumaksi ja ikäväksi menneestä suhteesta, ja että olen kyllä ihan avoin, toipa elämä mitä vaan vastaan, mutta aika varpaillani ja varuillani. Hän kiitti sen tiedon jakamisesta ja luottamuksesta, ja lupasi olla rehellisesti oma hankala itsensä. Hm. Sitten olemme viestitelleet, tosiaankin. Istun iltamyöhät facebookissa juttelemassa hänen kanssaan kummankin lasten nukahdettua. Ensin oli pari iltaa, että ei, sittemmin joka ilta. Hoopoa, teinimäistä. Istun koneelle, ja näen, että aha, sää oot jo täällä... mietin, että kehtaanko tänäkin iltana häiritä.  Ennenkuin ajatuksen olen loppuun saattanut, saan viestin. Hän kehtaa. Eikä minua häritse yhtään, ei todellakaan. Joko hän on täydellisesti ymmärtänyt, miten minua tällä hetkellä kannattaa lähestyä, tai sitten hän todellakin haluaa olla vain kaveri. Juuri tänään oivalsin, että tasan näin haluaisin mennä, jos ajatus olisi jonkinlaista parisuhdetta kehitellä: rauhassa. Ilman paineita tai odotuksia. Esittelemällä toiselle ensin minut kokonaan, ja ottamalla selvää siitä toisestakin. Pikkuhiljaa. Tuntuu tosi hyvältä istua ilta lätisemässä vaikka elokuvista.  Melkein toivoisinkin, että tästä jotain kehittyisi: olisi hämmentävän uusi kokemus tämä. Hämmentävää on sekin, että tämä ihminen on ollut vuodet minun hyvä kaveri, silloin menneisyydessä, eikä lainkaan sellainen, jota kohtaan voisin tuntea mielenkiintoa romanttisessa mielessä. Nyt en ole siitä enää ollenkaan varma. Outoa on myös levollinen mieleni tämän suhteen. Ihmettelen, miksi se viimeaikoina tutuksi tullut paniikki loistaa poissaolollaan.Tuntuu ihan vain siltä, että tämä menee juuri niin kuin pitää, menipä sitten miten tahansa.

Tähän tyyppiin minä luotan oikeasti. Typerää kai sekin on, mutta sen muinaisaikaisen yhteisen historiamme vuoksi minä luotan. Ja jo nyt hän on suoraan kysynyt minulta, sekä kertonut itsestään erinäisiä hankalia asioita, ihan vain, että olisimme samalla kartalla asioiden kanssa.  Juu, luotan. Aivan käsittämätöntä.

S