SADA, SADA AINA VAIN

Miten ihanaa, helteisten kesäkelien jälkeen taas sadepäivä! Sattui vielä niin, että sadepäivien varalle kaavailemamme mestat olivatkin helluntain kunniaksi kiinni, niin kotipäivähän siitä tuli. Pyjamapäivä. Käsityöpäivä. Sain jatkettua noita tavaroiden läpikäymistä, siis kaapeista exän kamojen erittelemistä ja pakkaamista, mutta etupäässä katsoimme tyttöjen kanssa eläindokumentteja ja virkkasin. Kamalan tervetullutta ölövimistä, varsinkin kun en illan tulipalon alun jäljiltä meinannut saada unen päästä kiinni, oli hirveän levoton olo. Niin että nyt sitten väsytti.

Jotenkin aamupäivällä sohvalla maitokahvin kanssa elbaillessa tuntui yhtäkkiä lomalta. Siltä semmoiselta, että ei oikein hetkeen tiennyt edes, mikä päivä on, mistään olennaisemmasta puhumattakaan. Se on se, mihin lomallani pyrin, mokoma vain ei väkisin pyrkimällä oikein tuppaa onnistumaan. No jaa, ohimenevä tila se, kun on jokseenkin muistettava, että ensi viikollakin on vielä useammalle päivälle suunniteltuja menoja ja tekemisiä. Omaa ja Pienimmäisen hammaslääkäriä. Auton katsastusta ja sen vaihtoa. Vanha sotaratsu on tullut niin perusteellisesti tiensä päähän, että en enää viitsi ensi työkautta urheiluautoilla sen kanssa. Vähän haikea ajatus siitä, mikähän järki tuossakin on, että autosta luopuminen olisi jotenkin surullista, vaikka auto sinänsä on jo aikas romu? Eli että ottaisin uudemman kovin mielelläni, mutta vanhan ja lähes toimimattoman pitäisin mielelläni takapihalla, kävisin sitä iltaisin silittelemässä, ja kun maailma murjoo, menisin sen kuskinpenkille istumaan ja kertoisin sille huoleni? Jos vain olisi niin iso takapiha...

Tunnelmista puheenollen. Luin tänään "Loppuunpalaneen käryä"-blogin vanhemmista kirjoituksista ajatuksen, joka puki loistavasti tunnelmiani sanoiksi. Kirjoittaja puhui "nautinnon muuttumista suorittamiseksi", ja ymmärrän kyllä täsmälleen, mitä hän tarkoittaa. Minäkin olen elänyt elämää, joka ei ollut täysin minun. Semmoista elämää, jossa hivuttaen liusuu tavoittelemaan koko ajan jonkun toisen hyväksyntää, samalla kun yhtä hissukseen alkaa ymmärtää, ettei sitä hyväksyntää koskaan tule. Kun kaikki asiat, jotka ennen tuottivat iloa, muuttuvatkin vähitellen asioiksi, jotka tuottavat vain hetkittäisen mielenrauhan, ja sitäkin vain silloin, kun niiden joku toinen on ilmoittanut olevan hyväksyttäviä.

Mitä minä oikein olen ajatellut?

Lopulta ymmärsin ja näin, missä olin. Ja sitten myös ymmärsin, että siinä en halua enkä voi olla. Tässä nyt opettelen uutta, minunlaistani elämää. Jossa voi istua sohvalla tekemässä käsitöitä, vaikka olisi siivoamistakin. Tai lukemassa Pienimmäiselle satuja, vaikka pyykkivuori ei itsestään pienenekään. Ja kun ladon astiat pesukoneeseen, laitan ne miten parhaaksi näen, ilman, että täytyy muistaa, että joku toinen kimpaantuu kuppien ollessa väärin aseteltu. Vaikka tässä uudessa elämässä on haasteensa, ja moni asia vielä ihan vaiheessa, opeteltavana, tykkään jo nyt tästä ihan hirveästi. Täällä on valtavasti paljon enemmän tilaa hengittää nyt, kaikilla. Ja yllättävää kyllä, näyttää vahvasti siltä, että selviän meidän elämästä ja arjestamme näinkin. Onneksi uskalsin.

-S-