HELLO DARKNESS,  MY OLD FRIEND

Puhuin joskus aiemminkin näistä matkan varrella tulevista skraapuista. Pään sisäisistä ongelmista, jotka ovat ilmaantuneet tietynlaisten taisteluarpien myötä.

Mun on älyttömän vaikea luottaa. Ihan hirvittävän vaikea. Mahdoton. En luota. En vaan pysty.

Miehekkeellä on erittäin paljon kavereita, sekä miehiä, että naisia. Kauniita naisia, julkkiksia, malleja, muutenvaanäärettömänhehkeitä. Kavereita. Semmoisia, jotka saattavat soittaa tuosta vain, tai laittaa viestin tosta vain, että mitäs sulle kuuluu pitkästä aikaa. Tai semmoisia, jotka laittavat viestejä joka päivä, ollaan sen verran läheisiä, että kaikki arkisetkin kuulumiset kuuluu jakaa. Kavereita.

Ja sekös minua korpeaa. Syö sielua pikkuruisen päästäisen lailla reunasta käsin, niin vähä vähältä, ettei oikein edes huomaakaan, ennenkuin on jo liian myöhäistä. Rahtuakaan ei helpota, että minullakin on tällainen mieskaveri, jonka kanssa olen tekemisissä päivittäin. Kas, minä TIEDÄN, että meillä kahdella ei ole mitään muuta, kuin vankkaa ystävyyttä. Tavatessa halaamme ja erotessa myös, mutta mitään eroottista viritelmää tai parisuhderakkaita tunteita siihen ei liity, ei tule koskaan liittymäänkään, ja me tiedämme sen. Miehekekin tietää sen, ja hänelle meidän ystävyytemme on täysin ok. Ei erityisen kiinnostava asia. Minä sen sijaan kiipeän puihin hänen yhteydenpidostaan naiskavereidensa kanssa. Semminkin, kun he ovat suurimmaksi osaksi siitä Miehekkeen entisestä elämästä, maailmasta, josta minä en oikeastaan ymmärrä mitään. He puhuvat eri tavalla, kuin minä ja kaverini. Käyttävät kieltä, ronskia, jota voisi pitää todella arveluttavana. Tai, jota minä pidän todella arveluttavana.

Ja tässä minä nyt sitten olen epävarmuuksineni, kaikkine arpineni. Minä en ole parikymppinen playboymalli. En millään mittarilla samassa kategoriassa. Olen lähes viisikymppinen yksinhuoltajamutsi pienestä maalaispitäjästä, ja näytän ja kuulostan juuri siltä. Olen sitten koko ajan ihan satavarma, että Mieheke ainoastaan metsästää otollista tilaisuutta pettää minua jonkun huikean upean, Eva Longorian ja Jennifer Lopezin ja Lolitan risteytyksellä, jonka sanavarastoonkaan epävarmuus ei kuulu. Ei raskausarvet, ylipaino, kaksoisleuka, riipputissit. Olkoonkin että se oli Mieheke, joka minua tiiviisti jallitti aikoinani, eikä toisin päin. Hän on selkeästi minua nuorempi, ja tämä on kai ainoa kohta, missä se on negatiivinen asia. Pelkään myös, että hän haaveilee vielä yhdestä lapsesta, ja ne ajat ovat minulta auttamattomasti ohi.

Että me olemme nyt sitten pienellä aikalisällä. Hän miettii tahollaan, voiko elää mustasukkaisuuteni kanssa. Minä tahollani, haluanko elää näin. Rakastanko häntä edelleen? Tietenkin. Rakastaako hän minua?

Rakastaako hän minua?

Siitähän tässä on kysymys kaiken aikaa. Kun en luota siihen.

S

ÄIDEISTÄ PARHAIN

No en ole, todellakaan, en etäisestikään, se heti selvennettäköön.

Kuopukseni on seitsemänvuotias. Ristiverinen, pitkä ikäisekseen, tullut siinä suhteessa vanhempiinsa tasapuolisesti. Sinisilmäinen, avoimella katseella maailmaa katseleva tyttö. Valoisa lapsi. Tenava, jonka perusturvallisuutta ei vieläkään ole onnistuneet meidän elämämme kiemurat horjuttamaan: hän on ehdottomuudella elämän kantamiseen luottava, levollinen lapsi. Puhelias yli äyräiden, nauravainen ja hauska, rasittavankin eloisa. Rakastaa eläimiä ja tietää aivan_kaiken_dinosauruksista. Ihana tapaus.

Hänellä on hurmaava tapa kertoa ihmisille kivoja asioita. Että ootpa sää äiti tänään nättinä. Että onpa sulla sisko kauniisti hiukset. Että sää oot mukava/kiva/taitava/rakas. Ihan luonnostaan vaan noin.

Hän sanoo illalla, kun häntä peittelen unilleen, että oot maailman paras äiti, rakastan sua.

Tiedän, etten ole. Mutta sillä on maailman merkitys, että hän sen sanoo silti.

"Sinä oot maailman paras pikkutyttö, rakastan sua maasta kuuhun ja takas ziljoona kertaa", vastaan kypsän aikuisen tavoin. Se saa hänet kikattamaan. 

<3

S

LAINAA VAIN

Omat tyttäreni ovat mun elämän tärkeimmät henkilöt, se tuskin on epäselvää kenellekään. Hirveän iloinen olen siitä, että myös tuon miehekkeen varhaisaikuisesta tyttärestä on tullut kiinteä osa meidän yhteistä pakettiamme.

Tyttö on täysi-ikäinen, kaunis, räiskähtelevä ja kupliva luonteeltaan. Näen hyvin paljon isäänsä tuossa luonteessa. Jostain syystä olen onnistunut omana itsenäni olemaan hänelle sellainen aikuinen ystävä, että hän haluaa myös minut elämäänsä, isänsä ohella. Hän on isänsä kanssa tekemisissä päivittäin tavalla tai toisella. Korrektisti kysyy minulta, voiko meillä tulla piipahtamaan kahvilla, vaikka olen sanonut hänelle, että voit tulla käymään aina kun ohi ajat, olet tervetullut. On sen verran fiksu, että ymmärtää siitä huolimatta kunnioittaa minunkin rajojani. Halaa mennen ja tullen, ja kuulemma puhuu minusta kauniisti ystävilleen ja isälleen. Hyvin ihana nuori nainen.

On hirveän paljon helpompaa muodostaa parisuhdetta lapsellisen ihmisen kanssa, kun lapsetkin osoittavat selkeästi hyväksyvänsä uuden kumppanin.

S

EVERYTHING I DO I DO IT FOR YOU

Hillittömästä helteestä huolimatta täällä edelleenkin myrskyää. Osa lähipiiristäni on heivannut minut facekavereistani, ja peräti alkaneet käännyttää tuota esikoistani minua ja miehekettä vastaan. Tyttö on nyt kuudentoista, joten kovin tyylikästä tuollainen toiminta ei minusta ole.

Nyt vain on niin, että minun tyttäreni sattuu ensiksikin omaamaan hyvin voimakkaan tahdon ja luonteen, joka ajattelee ihan itse omilla aivoillaan eikä salli kenenkään sanella itselleen, mitä hänen pitäisi ajatella. Ja hän sattuu pitämään myös tuosta miehekkeestäni. Miksei pitäisi. Tytöllä ei itsellään ole omasta isästään juuri taikaa ollut, ja mieheke on paikannut tuota aikuisen miehen roolia vakuuttavasti. Välistä tarvittaessa tiukastikin, mutta enimmäkseen vain näyttämällä, miten aikuinen mies teinityttöön isämäisesti suhtautuu. Pyydettäessä auttaa ja neuvoo, komentaa ja pitää rajojakin, mutta ennenkaikkea on läsnä.

Tyttö on myös äärimmäisen oikeudenmukainen ja tulisieluinen. Hän on sitten päättänyt myös kantaa kortensa kekoon, ja kokee tarpeelliseksi osoittaa julkisesti tukensa. Hän on julkaissut omalla sivullaan kipakan kirjoituksen aiheesta "antaakaa meidän elää omaa elämäämme, varsinkin äitini". Ihan niinkuin en itse tekisi ihan kaikkeani AINA tuon tytön eteen, silti se pisti hiljaiseksi. Olen välillä miettinyt, että oonko vain niin rakastunut ja sokea, etten näe tämän suhteen olevan pahaksi lapsilleni, kun niin moni ulkopuolinen näkisi sen mielellään olevan niin. Mutta jos lapset itse ovat toista mieltä. Pitäisikö minunkin sitten ihan vain uskoa omaa kankkutuntumaani. Jos se tuntuu oikealta, se on oikein. Kukaan ei vahingoita ketään, kenelläkään ei ole tämän vuoksi asiat huonommin, päinvastoin. Mitä nämä muut sitten oikein näkevät, kun minä en sitä näe?

S

EI MITÄÄN HÄTÄÄ JOS EI OMAT VOIMAT RIITTÄNEET

Hurrikaanin keskuksessa on joskus kumman hiljaista. Semmoisissa tunnelmissa nyt on menty viime päivät. Minä välistä panikoin. Mietin, mitä tulee, mitä voin tehdä oikeammin ja paremmin. Mies katsoo mua silmiin, sanoo, että rakastaa. Halaa. On rauhallinen ja järkkymätön, mun kivimuuri maailmaa vastaan. Sanoo, että kyllä miehen tehtävä on puolustaa omaa puolisoaan kaikkia muita vastaan, olipa siinä vastapuolella sitten sukulaisia tai kavereita, ja sitä hän on myös tehnyt. En ole ikinä sellaista muuria kuvitellut tarvitsevani, mutta nyt se tuntuu oikeastaan hyvältä. Olen vain niin täydellisen tottunut pärjäämään omillani, että mies pitämässä puoliani muita vastaan tuntuu oudolta. Hyvältä, mutta oudolta. Nuo lastensuojeluilmoitukset vievät aika tehokkaasti lomafiilikset johonkin ihan toiseen tunnelmaan, semmoiseen, mihin en haluaisi. Mutta tästäkin me selviämme. Minä selviän.

S

TAIVAS LYÖ TULTA

Ja näin saapui paskamyrsky elämääni.

Olen kertonutkin, että tuo mieheke, joka meillä punkkaa, omaa menneisyyden. Ei kauniin eikä semmoisen, mistä kovalla äänellä huudellaan. Vissiin häpeääkin sitä, vaikka minusta menneet ovat menneitä, jokaisella on historiansa, eikä kukaan voi sitä muuttaa. Se, mitä on nyt, merkitsee.

No ei muuten merkitse. Vietimme juhannusaattoa lähisukuni piirissä, jossa mieheke oli kohtuullisen tukevassa jussihutikassa avautunut miesporukalle menneisyydestänsä. Se oli virhe... Viimeiset viisi päivää on sitten mennyt tästä seurannutta hurrikaania väistellessä. Minusta on tehty useita lastensuojeluilmoituksia, muun muassa. Kovin tuntuvat olevan kaikki huolissaan minun ja lasteni puolesta. Jopa esikoiselleni on suoraan ehdotettu, että hänen pitäisi mennä asumaan biologisen isänsän luokse, siis miehen luokse, jonka kanssa hän ei edes ole väleissä.

Mies ei tästä välitä. Hän sanoo vain, että koirat haukkukoot, karavaani kulkee, me tiedämme, miten asiat oikeasti ovat nyt, ja vain sillä on väliä.

Minä välitän. Olen ihan älyttömän vihainen. En olen hakenut ulkopuolisilta minkäänlaista hyväksyntää tälle, mielestäni en semmoista tarvi, ja siksi en ole vaivautunut meidän suhteemme sitä osaa kenellekään selvittämään. Nyt sitten puhutaan selän takana, paljon ja rumasti, asiattomasti. Vielä enemmän edessä, viesteillä ja puhelimella. Ihmettelen, mikä näihin ihan täyspäisiin ihmisiin on mennyt. Miksi minun asiani on yhtäkkiä koko lähipiirini kuuma peruna. Tuksu olisi kateudesta kankea tästä pienen piirin julkisuudesta, mitä en todellakaan ole hakenut.

Kun kuitenkin. Juu, meillä on joskus hankala parisuhde. Osan aikaa erittäin vaikea. Riidellään välillä lujasti, mutta myös vastapainoksi rakastetaan lujasti. Koitamme molemmat opetella, josko voitaisiin elää yhdessä niin, että siinä olisi kaikilla hyvä olla. En vaan jaksaisi tehdä siitä tiliä ulkopuolisillekin, olen luullut, että parisuhteet ovat yksityisasioita. Eikä kukaan koskaan voi tietää, mitä toisten seinien sisällä tapahtuu. Ei siis pitäisi arvostella ja arvioida sellaista, mistä ei tiedä. Oppiläksy tässä itsellenikin, jonka muuten muistan varmasti.

Siru

LAPSELLA VAIN VOI SILMÄT NIIN LOISTAA

Tuli sitten sekin päivä, kun mun elämässäni yksi ajanjakso jää pysyvästi taakse: mulla ei enää koskaan ole alle kouluikäistä lasta. Eskarin päättäjäiset siis tänä iltana. Voi kyynel.

Etukäteen jo Kuopus oli minua varoitellut, että kyseessä on sitten TOSI MAHTAVA SHOW! Olihan se. Koko meidän kyläkoulun oppilas- ja opettajakunta eskarista kuutosluokkalaisiin oli valjastettu monenmoisiin esityksiin, oli tanssia, näytelmää, rytmistä voimistelua, soittoa ja laulua, paljon laulua. Kukin mukana taitojensa ja haluamisensa mukaan.

Sain pikakomennuksen säestämään eskarilaisten lauluesitystä, ja toki autoin mielelläni. Tai siis, niin aina teen tämmöisissä tilanteissa. Ihmisten kiitollisuus tällaisista on ihan suhteeton siihen minimaaliseen vaivannäkööni, he eivät kai monestikaan ymmärrä, että ei se minulta vaadi muuta kuin pari minuuttia, olen ammattilainen, en joudu tuollaisia tuntikausia treenailemaan. Mutta tänään meinasi sitten fiilis karata lapasesta perusteellisesti... Soili Perkiön kauniisiin sanoihin lauloivat eskarilaiset hurmaavan, kansanlaulunomaisen laulun.

"Paljon ilmaa ja valoa on koulun katon päällä
Siellä se pieni peipponen laulaa ja minä laulan täällä.

Kirjavasiipi perhonen lentää kukkaniityn päällä
Siellä ne kauniit kukkaset kasvaa ja minä kasvan täällä"

Siinä pianon takana katselin omaa pientäni, kesäisissä juhlavaatteissaan, kukka hiuksissaan, kirkassilmäisenä, tyynenä ja hymyilevänä... Miten voi yht´aikaa olla pakahtua sekä ylpeydestä että haikeudesta?! Että tuo ihana olento on oikeasti tullut minusta, minä olen osallinen siihen, että se on noin kertakaikkiaan upea!! Ja että tähän se nyt loppuu, aika, kun minulla oli pieniä lapsia. Syksyllä tuo aloittaa koulun.

Että osaisi aina olla niin hyvä äiti kuin mahdollista. Esitin sisälläni toiveen ja rukouksen ja lupauksenkin.

Voi kyynel.

Siru