WHITER SHADE OF PALE

Olin ensin viikon sairaslomalla. Sitten viikon syyslomalla. Ja nyt tuntuu, kuin olisin ollut kotona maailmojen alusta asti, ja eilen alkanut työarki olisi jotain vallan ennenkuulumatonta ja vaikeaa. Ei tule uni iltaisin, ei. Eikä huvittaisi herätä aamulla, ei. Tai sitten uni kyllä illalla kaataa laulutädin sängynpohjalle naurettavan aikaisin, mutta kiusallisesti päättää sen antaa herätä osapuilleen neljän aikaan aamuyöstä. Jolloin sitten aamu-seitsemältä herätyskellon kilahtaessa laulutäti on väsynyt ja äkeä, eikä päivä ole vielä edes alussa.

Jotenkin outo olo töissä ollut niin eilen kuin tänäänkin. Migreeni teki tuloaan, huomasin sitten tänä iltana. Olin töissä seitsemään asti, mutta viimeisestä kahdesta tunnista ei ole juurikaan järjellistä muistikuvaa. Yhtäkkiä vain hokasin, että jaa, kello on seitsemän ja aika päästää lapsukaiset kotiinsa. Mitä olin töissä tehnyt? Ilmeisesti ei mitään kovin omituista, ei kukaan ainakaan maininnut. Autolla ajo kotiin tuntui lievästi sanottuna riskialttiilta touhulta, mutta vaihtoehdot olivat nollissa: busseja ei lähtöpisteestä noilla kellonlyömillä kulje, eikä 17 kilometrin kävely iltapimeässä pökkelöoloisena varsinaisesti houkutellut.

Kotona ihana esikoiseni toimeentui laittamaan itselleen ja pikkusiskolleen iltapalaa, ilmoittaen samalla, että meepäs äiti sää ja ota pitkä suihku. Kumman syyllinen olo tulee tuosta, kun tuo välillä osoittaa minulle huolenpitoa, vaikka kai siitä saisi olla iloinen. Empaattinen ja mukava tyttö. Eikä ole hädissään vuokseni, migreeni on vain migreeniä, ja hänkin tietää sen. Väistän antamasta hänelle vastuuta, vaikka onkin jo sen ikäinen, että paljosta selviäisi. Jotenkin... yritän ehkä jollakin tasolla korvata, hyvittää sitä, että hänen isänsä ei elä meidän kanssamme. Vaikka koenkin, että se ei ole ollut sellainen valinta, jossa olisin voinut tehdä toisin. Ja välit tyttäreensä on isä tyrinyt ihan itse.

 Täytyykö vanhemmuuteen aina kuulua ripaus syyllisyyttä?

S