NIIN AINA ON, SURU MEITÄ HELLII HETKEN

On niin paljon nyt parin päivän sisään tapahtunut. Yksityisasioita. Tai on väärin sanoa asioita, yksi tietty asia vain, mutta tuntuu siltä, että se on valtavan paljon ja muuttaa koko elämisen kulkua.

Kummallista, miten sitä joutuu jonkun yksittäisen, sinänsä pienen asian tiimoilta miettimään melkein koko olemisensa ja ajattelunsa tapaa.

Viimeisintä vuotta lukuunottamatta elin kauan jonkinlaisessa kauhun tasapainotilassa. Kun oppii siihen, että vaikka kuinka hyvältä näyttää, ennemmin tai myöhemmin jostain räsähtää, siihen alkaa tottua. Ensin mieli, sitten kehokin.  Pelkäsin pahinta, odotin kauhua, olin varautunut siihen koko ajan. Kellon ympäri. Jossain vaiheessa menetin yöunenikin sen vuoksi, eihän unessa voi olla jatkuvasti taisteluvalmiina. Melkoisesti vuoden verran olen nyt harjoitellut nukkumista, ja se jo ajoittain sujuukin. Käsittämättömän suuresti se vaikuttaakin myös valveillaoloajan sujumiseen.

Nyt olen joutunut käymään itseni kanssa pitkiä, napakoita keskusteluja tämän suhteen. Miten voisin olettaa, että otan uuden ihmisen elämääni ajatuksella "olkoon tuossa kunnes tekee oharit"? Niinpä. Ei voi. Eikä voi olettaa toisen siihen tuolla olettamuksella tulevan. Mutta nyt on tämä ihminen, joka voisi olla tulossa. Haluaisi siihen mukaan. Joka on avoin ja puhuu rehellisesti oman historiansa kipeistäkin kohdista. Pitäisi vain avata itsensä uudelle. Antaa toivon tulla ja päästää surusta ja pelosta irti. Että vaikka tietää, että tuolla ei oikeasti voi olla mitään syytä haluta minulle kuin pelkkää hyvää, se pitäisi vielä osata ja uskaltaa uskoakin.

Pitäisi myös selvittää itselleen, kuinka paljon pimeästä menneisyydestään on toiselle valmis avaamaan. Täytyykö toisen tietää joka ikinen kolhuni, voidakseen ymmärtää, miksi olen rakentunut tällaiseksi? Kuinka perusteellisesti toista ylipäätään on tarpeen ymmärtää, missä kohtaa riittää vain, että hyväksyy?

Vaikka näitä nyt käyn mielessäni tauotta läpi, olen silti yllättävänkin levollisella tunnelmalla. En pelkää enää ihan hirveästi rikkovani itseäni lisää. Ja uskon, että vaikka rikkoisinkin, selviäisin siitäkin.  Juuri nyt tuntuu siltä, että voisin sallia jo surun mennä.

Ai niin, tuo alun lainaus on Jesse Kaikurannan kappaleesta Tuulen tuomaa. 

S