LEPPOISAN AAMUN AJATUKSIA

Niin. Esikoinen koulussaan, Pienimmäinen päiväkodissa. Äiti istuu kotona "tekemässä paperitöitä"- tai niin ainakin pitäisi. Eilisillan kevätjuhlan jäljiltä mehut hiukan vähissä, mutta aloitan kyllä ne paperityöt ihan justiinsa, ihan kohta, katson vielä tämän sivun ja hörppään vielä kupin kahvia ja lukaisen tuon jutun tuosta...

Juhla oli ihana. Paljon väkeä, hyväntuulisia ihmisiä. Joitakin tiettyjä, monivuotisia mukavia tuttavuuksia, joiden kanssa jätettiin hyvästit. Sellaisia lapsia, joiden kanssa olen tehnyt töitä jo useamman vuoden ajan, ja sellaisessa ajassa lapsesta tulee jo läheinen, rakaskin. Nyt tiet erkanevat, ja se on molemmista haikeaa.  Tuo on minulle ikuinen haaste: miten säilyttää ammattimainen etäisyys, ja samalla olla työssään koko sydämestään mukana. Yleensä taidan epäonnistua tuossa edellämainitussa, niin perin kaihoisia nämä kevätajat ovat. En kai osaisi toisenlainen ollakaan, en ymmärrä, miten lapsen kanssa ollaan etäisiä, jos nähdään viikoittain. Työni on ajoittain henkisesti aika vaativaa, mutta toisaalta myös saan siitä valtavan paljon.

Tulla tupsahti sitten vielä lisää töitäkin näille parille viikolle, eräs sijaisuus, joka tosin vaatii vain muutaman viikkotunnin panostamista. Ensin ajattelin, kun sitä minulta pyydettiin, että en jaksa, tähän aikaan keväästä muutenkin alkaa jo olla talven jäljeltä puhti pois. Päätin kuitenkin tsempata tämän verran, jeesaan tällä ystävääni, joka elää hyvin raskasta vaihetta elämässään. On vaikea keksiä konkreettisia tapoja auttaa ihmistä, jolla on huolia tai surua, ja nyt semmoinen tarjoutui ihan näin yllättäen, joten teen sen loppujen lopuksi mielelläni.

Aurinko paistaa tänäänkin. Ja meidän perheessä on ihan kaikki ihan hyvin.


Siru