JOKA PÄIVÄ ÄIDIN PÄIVÄ

Oli niin työntäysi loppuviikko, että iltaisin kerrassaan jaksoin juurikin sohvalle raahustaa ja antaa juurten kasvaa siihen takapuolesta kiinni. Perjantaina havaitsin kodin olevan jokseenkin rytökärpän pesänä, joten jonkunasteinen siistiminen oli välttämätöntä, onneksi tuo nuorisokin jo osallistuu ilman kovinkaan voimallista pakottamista. Viikonloppu tuli kyllä meille kaikille tilauksesta, kevätväsy päällä.

Äitienpäivä on aina herkkien ajatusten päivä. Tänään sain nukkua pitkään, kiitos kaikille niille, jotka päättivät tämänvuotisen Eurovision laulukilpailun finaalipäivästä! Eli, kun jälkikasvu sai luvan katsoa sitä niin pitkään kuin jaksaa, nukkuivat myös seuraavana aamuna pitempään. Aamusella, köllötellessäni hissukseen vuoteessa etten herättäisi muita, mietin tätä äitinä olemista. Se mahtaa olla ainoita asioita elämässäni, mihin olen todella aktiivisesti pyrkinyt, enkä tiedä mitään parempaa. Sanotaan, että kun nainen saa lapsen, hänestä tulee samalla koko maailman lasten äiti, ja voin tuon kyllä allekirjoittaa. Tosin, olin äiti  jo ennenkuin nuo kaksi omaa lapsiksi tulivat, kaikki ystävät ja sukulaiset tiesivät, että otan heidän pieniään mielelläni hoitoon, ja lapset myös mielellänsä tulivat. Työssänikin olen jostain sisältä päin ohjautunut lasten pariin, se on kai jollain tavalla minulle ominaista.

Mietin, olenko sellainen äiti kuin haluaisin olla. En muuten ole. Minulla on kovin suloinen ihanneäidin kuva mielessäni, ja olisin mielelläni edes etäisesti sitä muistuttava, mutta ei. Se unelmaäitini olisi aina hyväntuulinen ja lempeä, kliseisen pullantuoksuinen ja kykenisi pitämään kodin siistinä ja kaikki kotityöt tehtyinä jotenkin huomaamatta. Rakastavasti silittelisi lastensa hiuksia, samalla kun kyselisi läksyjen tekemisistä ja lelujen keräämisistä paikoilleen, ja lapsetkin tietysti mukisematta, iloisin mielin vastaisivat hänelle "kyllä, äiti", ja tekisivät pilkulleen kuten pyydetty on. Se äiti tietäisi aina, mikä on lapsille parhaaksi, ja kykenisi myös aina toimimaan niin. Meneekö se jollakin muka näin? Minä olen ihan turhan usein töistä tultuani niin väsynyt, että haen valmiit ruoat marketin lämminruokatiskiltä. Kovin usein illalla katson, että voi ei, pitäisi vähän järjestää paikkoja, mutta jos siinä kohti lapsi kysyy, että voinko kuulustella historian koealuetta tai lukea Tatua ja Patua, se epäjärjestys saa jäädä hoitamatta. Joudun välistä tekemään kunnolla töitä, että saisin hillittyä temperamenttiani enkä rähjäisi lapsille, varsinkin väsyneenä tuppaa pinna kiristymään turhankin herkästi. Toisaalta, myös lapseni ovat pikaisella luonteella varustettuja, joten meillä on läpikotaisin äänekästä. Turvallista, aina, kukaan ei meillä saa käydä toiseen käsiksi eikä sanoa ilkeästi, mutta möykätä saa, jos oikein siltä tuntuu. Välillä otamme yhteen naamat punaisina, seuraavana hetkenä taas halaamme, ja se yhteenotto on jo unohdettu. Toivon, että kun se tuntuu olevan meille kaikille kelpaavaa, se olisi myös riittävän hyvää.

Tuossa taannoin, avioeron tiimoilta, meillä kotona vieraili sosiaalityöntekijöitä. Herttaisi rouvia, eivät ollenkaan sellaisia piipaa-autolla pihaan karauttavia kukkahattutätejä, jotka vievät lapset pois jos äiti ei ole muistanut imuroida mattojen alta. Kahvittelivat ja jututtivat tyttöjä hyvän tovin. Totesivat molempien olevan harvinaisen tasapainoisen oloisia lapsia, ja että pärjään näköjään vallan mainiosti elämässämme. Se tuntui hyvältä ja tärkeältä, kuulla, että tässä tilanteessa, mihin en suinkaan olisi ikinä halunnut joutua, oikeasti osaan toimia niin, että lapsilla on turvallinen ja tarpeeksi hyvä lapsuus. Koska minä oikeasti yritän parhaani, koko ajan.

Niin. Nousin sitten vuoteestani ja hipsuttelin käynnistämään kahvikoneen. Sitten minua jo lahjottiinkin. Mutta parhaat lahjat ikinä ovat nuo kaksi kainaloon änkeävää neitihenkilöä. Ja ne ovat tuossa joka ikinen päivä. Hyvässä ja pahassa, äidin päivä on joka päivä. 

Onnellista äitienpäivää! <3

Siru