HELLO DARKNESS,  MY OLD FRIEND

Puhuin joskus aiemminkin näistä matkan varrella tulevista skraapuista. Pään sisäisistä ongelmista, jotka ovat ilmaantuneet tietynlaisten taisteluarpien myötä.

Mun on älyttömän vaikea luottaa. Ihan hirvittävän vaikea. Mahdoton. En luota. En vaan pysty.

Miehekkeellä on erittäin paljon kavereita, sekä miehiä, että naisia. Kauniita naisia, julkkiksia, malleja, muutenvaanäärettömänhehkeitä. Kavereita. Semmoisia, jotka saattavat soittaa tuosta vain, tai laittaa viestin tosta vain, että mitäs sulle kuuluu pitkästä aikaa. Tai semmoisia, jotka laittavat viestejä joka päivä, ollaan sen verran läheisiä, että kaikki arkisetkin kuulumiset kuuluu jakaa. Kavereita.

Ja sekös minua korpeaa. Syö sielua pikkuruisen päästäisen lailla reunasta käsin, niin vähä vähältä, ettei oikein edes huomaakaan, ennenkuin on jo liian myöhäistä. Rahtuakaan ei helpota, että minullakin on tällainen mieskaveri, jonka kanssa olen tekemisissä päivittäin. Kas, minä TIEDÄN, että meillä kahdella ei ole mitään muuta, kuin vankkaa ystävyyttä. Tavatessa halaamme ja erotessa myös, mutta mitään eroottista viritelmää tai parisuhderakkaita tunteita siihen ei liity, ei tule koskaan liittymäänkään, ja me tiedämme sen. Miehekekin tietää sen, ja hänelle meidän ystävyytemme on täysin ok. Ei erityisen kiinnostava asia. Minä sen sijaan kiipeän puihin hänen yhteydenpidostaan naiskavereidensa kanssa. Semminkin, kun he ovat suurimmaksi osaksi siitä Miehekkeen entisestä elämästä, maailmasta, josta minä en oikeastaan ymmärrä mitään. He puhuvat eri tavalla, kuin minä ja kaverini. Käyttävät kieltä, ronskia, jota voisi pitää todella arveluttavana. Tai, jota minä pidän todella arveluttavana.

Ja tässä minä nyt sitten olen epävarmuuksineni, kaikkine arpineni. Minä en ole parikymppinen playboymalli. En millään mittarilla samassa kategoriassa. Olen lähes viisikymppinen yksinhuoltajamutsi pienestä maalaispitäjästä, ja näytän ja kuulostan juuri siltä. Olen sitten koko ajan ihan satavarma, että Mieheke ainoastaan metsästää otollista tilaisuutta pettää minua jonkun huikean upean, Eva Longorian ja Jennifer Lopezin ja Lolitan risteytyksellä, jonka sanavarastoonkaan epävarmuus ei kuulu. Ei raskausarvet, ylipaino, kaksoisleuka, riipputissit. Olkoonkin että se oli Mieheke, joka minua tiiviisti jallitti aikoinani, eikä toisin päin. Hän on selkeästi minua nuorempi, ja tämä on kai ainoa kohta, missä se on negatiivinen asia. Pelkään myös, että hän haaveilee vielä yhdestä lapsesta, ja ne ajat ovat minulta auttamattomasti ohi.

Että me olemme nyt sitten pienellä aikalisällä. Hän miettii tahollaan, voiko elää mustasukkaisuuteni kanssa. Minä tahollani, haluanko elää näin. Rakastanko häntä edelleen? Tietenkin. Rakastaako hän minua?

Rakastaako hän minua?

Siitähän tässä on kysymys kaiken aikaa. Kun en luota siihen.

S