ÄIDEISTÄ PARHAIN

No en ole, todellakaan, en etäisestikään, se heti selvennettäköön.

Kuopukseni on seitsemänvuotias. Ristiverinen, pitkä ikäisekseen, tullut siinä suhteessa vanhempiinsa tasapuolisesti. Sinisilmäinen, avoimella katseella maailmaa katseleva tyttö. Valoisa lapsi. Tenava, jonka perusturvallisuutta ei vieläkään ole onnistuneet meidän elämämme kiemurat horjuttamaan: hän on ehdottomuudella elämän kantamiseen luottava, levollinen lapsi. Puhelias yli äyräiden, nauravainen ja hauska, rasittavankin eloisa. Rakastaa eläimiä ja tietää aivan_kaiken_dinosauruksista. Ihana tapaus.

Hänellä on hurmaava tapa kertoa ihmisille kivoja asioita. Että ootpa sää äiti tänään nättinä. Että onpa sulla sisko kauniisti hiukset. Että sää oot mukava/kiva/taitava/rakas. Ihan luonnostaan vaan noin.

Hän sanoo illalla, kun häntä peittelen unilleen, että oot maailman paras äiti, rakastan sua.

Tiedän, etten ole. Mutta sillä on maailman merkitys, että hän sen sanoo silti.

"Sinä oot maailman paras pikkutyttö, rakastan sua maasta kuuhun ja takas ziljoona kertaa", vastaan kypsän aikuisen tavoin. Se saa hänet kikattamaan. 

<3

S