LAPSELLA VAIN VOI SILMÄT NIIN LOISTAA

Tuli sitten sekin päivä, kun mun elämässäni yksi ajanjakso jää pysyvästi taakse: mulla ei enää koskaan ole alle kouluikäistä lasta. Eskarin päättäjäiset siis tänä iltana. Voi kyynel.

Etukäteen jo Kuopus oli minua varoitellut, että kyseessä on sitten TOSI MAHTAVA SHOW! Olihan se. Koko meidän kyläkoulun oppilas- ja opettajakunta eskarista kuutosluokkalaisiin oli valjastettu monenmoisiin esityksiin, oli tanssia, näytelmää, rytmistä voimistelua, soittoa ja laulua, paljon laulua. Kukin mukana taitojensa ja haluamisensa mukaan.

Sain pikakomennuksen säestämään eskarilaisten lauluesitystä, ja toki autoin mielelläni. Tai siis, niin aina teen tämmöisissä tilanteissa. Ihmisten kiitollisuus tällaisista on ihan suhteeton siihen minimaaliseen vaivannäkööni, he eivät kai monestikaan ymmärrä, että ei se minulta vaadi muuta kuin pari minuuttia, olen ammattilainen, en joudu tuollaisia tuntikausia treenailemaan. Mutta tänään meinasi sitten fiilis karata lapasesta perusteellisesti... Soili Perkiön kauniisiin sanoihin lauloivat eskarilaiset hurmaavan, kansanlaulunomaisen laulun.

"Paljon ilmaa ja valoa on koulun katon päällä
Siellä se pieni peipponen laulaa ja minä laulan täällä.

Kirjavasiipi perhonen lentää kukkaniityn päällä
Siellä ne kauniit kukkaset kasvaa ja minä kasvan täällä"

Siinä pianon takana katselin omaa pientäni, kesäisissä juhlavaatteissaan, kukka hiuksissaan, kirkassilmäisenä, tyynenä ja hymyilevänä... Miten voi yht´aikaa olla pakahtua sekä ylpeydestä että haikeudesta?! Että tuo ihana olento on oikeasti tullut minusta, minä olen osallinen siihen, että se on noin kertakaikkiaan upea!! Ja että tähän se nyt loppuu, aika, kun minulla oli pieniä lapsia. Syksyllä tuo aloittaa koulun.

Että osaisi aina olla niin hyvä äiti kuin mahdollista. Esitin sisälläni toiveen ja rukouksen ja lupauksenkin.

Voi kyynel.

Siru