VIIMEISEEN MIEHEEN

Ei tämä oikeastaan liity mihinkään mieheen. Liittyy siitä, että silloin kun tuntuu, että elämän syliin tuuppaamat ongelmat ottavat sellaisen ylivallan, että voimat uupuvat, miten onkin, että jostain aina tulee apu?

Mulla se "jostain" on kovin usein äitini ja hänen aviomiehensä, meidän lasten mummu ja pappa. Tyyppi, joka on asettunut lasteni papan rooliin kumman kivuttomasti. Ja joka melkein isäilee minuakin. Äidistäni puhumattakaan. Kävimme tyttöjeni kanssa viikonloppuna mummulassa kyläilemässä, sekä noutamassa autooni kesärenkaat (ihan liian myöhään, tiedän!). No, kun pääsimme tunnin ajomatkan jälkeen perille, odotti meitä valmiiksi katettu pöytä monine ruokalajeineen. Jälkiruoaksi kahvia ja vastapaistettuja vohveleita ja munkkeja. Jossain vaiheessa pappa liukeni takavasemmalle, ja tovin päästä äitini ilmoitti: "jaa, ne renkaatpa oli nopiasti vaihettu, nyt se jo pessee sun autua!" Minä vaan istuin. Käsitöitä intohimoisesti tekevä mummu kaivoi jossain vaiheessa sukkalaatikon esille, ja pyysi meitä taas ottamaan mukaan ne, jotka oli meidän jalkoihin sopivia. Löytyi monta paria kullekin. Mukaamme pakattiin ruokaa ja herkkuja. Äitini oli ajatellut meitä vähän aiemminkin, sillä autossa ootti pakattuna myös monta muhkeaa kesäkukka-amppelia. Se tuli täysin puskista, mutta olin jo miettinyt, että tokko laitan tänä vuonna kesäkukkia lainkaan, rahat ovat aika vähissä. Jossain sivulauseessa mainitsin meidän tämän talvisista lääkärilaskuista, johon kommentoitiin heti: " älä niitä mieti, niihin on aina rahhaa meilä." Sopivat lasten kanssa, milloin muksut tulevat heille kesälomalla viikoksi, ja mitä kaikkea kivaa sinä aikana ehtivät tehdä. Antoivat ymmärtää, että annan heille lahjan, kun sallin lasten tulle heille, sen sijaan, että olisivat todenneet totuudenmukaisuuden: umpiväsynyt äiti saa omaa aikaa.

Kun lähdettiin, oli kumman levollista minun pääni sisällä. Ei se, että tavaraa ja rahaa ja sen semmoista. Se, että apua. Että mua muistutettiin jälleen kerran, että jos apua vaan pyytää, sitä saa. Ilman, että siitä tehdään sen järisyttävämpää numeroa.


Talousasiat ovat minun työssäni aina kysymysmerkki. Onko syksyksi riittävästi töitä, pärjätäänhän? Entä kesä, kun olen taas työtön, pärjätäänkö? No, tuo meillä muutaman viikon nyt asustellut Mies sanoi, että mitä tuota murehdit, mullehan tulee kuite rahaa, aina me pärjätään. Olen jo tässä muutaman viikon aikana pistänyt hämmennyksellä merkille, kuinka hän vuorollaan ostaa mukisematta ruoat ja pesuaineet, myös aamiaismurot ja muut, mitä hän itse ei käytä. Ei mitään numeroa siitä. Enkä ole tottunut siihen, mutta koitan muistaa saman omalla vuorollani: ostan ne kaksi saunaolutta tai muuta, mille ei mulla ole käyttöä. Koitan olla tuntematta itseäni erityisen hyväksi ihmiseksi kun niin teen, vaikka järki sanoo, että juuri näin pitää toimia. Vuorotellen.

Tuo ilmeisesti oikeasti haluaa olla minun kanssa? Miksi se on niin pelottava asia? Miksi hirvittää niin paljon, että en oikein uskalla heittäytyä tunteen valtaan ja antaa mennä. Miksi pelottaa niin, että epäilen koko ajan vaikka ja mitä. Selitän itselleni, että en vaan halua joutua taas kohta keräilemään itseäni sirpaleista lattialta, se on ihan liian raskasta. Mutta onko siinä pelossa todellisuudessa kyse jostain ihan muusta? Entisten elämien traumoista tai ulkopuolisten mielipiteiden pelosta? Mietittävää piisaa. Haluaisin, että tämä mies olisi mun elämäni viimeinen mies.

Ehkä opinkin.

Siru