MÄ SANON VIIMEISEN SANANI JA SE ON 
                                  
                                  EI


Terveydellisiä arkihaasteita: influenssa selätti koko jengin. Se oikea, iso flunssa kaikkine oheisoireineen. Yskiä ryskytetään Esikoisen kanssa taas. Ja minä menin saamaan poskiontelotulehduksen, senkin pidemmän kaavan kautta. Antibioottikuuri on toista päivää menossa, ja niistän vihreää purkkaa litroittain. Naama on kipeä, kuin olisi nyrkkeilyhanskoilla nuijittu. Särkylääkettäkin kuluu. Pienimmäinen potee, kuten hän aina: yksi päivä kuumetta, kaksi päivää nuhaa, ja taas täydessä iskussa.

Olen ollut sairaslomalla kaksi viikkoa. Ääni häipyi, eikä vielä tietoakaan, milloin se suostuisi palaamaan. Oletettavasti sitten joskus, kun poskionteloissa mahtuu ääni resonoimaan. Se ei muuten ole kaikkien työnantajien mieleen. Tämä minun ala on tässä kohtaa aivan kieroa: olen viettänyt kuumeisia sairaslomapäiviäni istuen tietokoneella kännykkä vieressäni, laittamalla osapuilleen tuhansia viestejä aiheesta Saisinko Itselleni Jostain Sijaisen. Tuntien peruminen on aina ikävää, ihmiset pettyvät ja jotkut jopa katsovat tarpeelliseksi purnata siitä, vaikka peruuntuneet tunnit korvataankin pitämällä ne myöhempänä ajankohtana. Kaksi tällaista päivää vietin, ja olin järjestänyt itselleni sijaisen kaikille muille päiville, paitsi eiliselle perjantaille. Niin kyllä, yksi työnantajistani laittaa viestin, että "Mitenkä olet ajatellut perjantain hoitaa, kuka tulee sijaistamaan? Ihmiset alkavat purnata, kun aina vaan perutaan....."

Suutuin. Harmistuin. Kimpaannuin.  Ei se pitäisi ollenkaan olla minun vastuullani ylipäätään sairaslomalla tuollaisia hoitaa. Tällä kertaa myös harmistukseni ilmaisin. Siististi ja kohteliaasti, mutta niin, ettei sanoma jäänyt selväksi. Olen harvoin sairaana, tämä nyt kulunut talvi on ollut siinä suhteessa täysin poikkeuksellinen, olen potenut tämän tästä. Kun kollegat sairastavat ja tarvitsevat sijaista, olen aina valmiina, jos vain järjellisellä vaivalla siihen pystyn. Sen kerran, kun itse tarvin sijaistusta, saan kettuilua? En pitänyt yhtään. Pari vuotta sitten, kun polveni meni sijoiltaan, ja jouduin perumaan töitäni viikon verran, erään muskarilaiseni äiti katsoi asiaksi soittaa siitä minulle kotiini, ja kertoa, että tunteja ei saisi turhaan perua, lapset pettyvät. No niinpä tietysti, sehän on selvä. Mutta nyt minä olen alkanut kertoa näille purnaavaisille, että nyt riittää. En voi valita sitä, jos tauti iskee minuun sen johdosta, että ihmiset tuovat sairastavia muksuja tunneilleni. Mutta voin valita, etten enää kuuntele epäasiallista kommentointia siitä, kun kuitenkin teen todella parhaani, jotta asiat hoituisivat mahdollisimman hyvin. Pahus.

S