JOS SÄ TAHDOT NIIN

Päivät ovat kiireisiä. Kiireisistä hetkistä muodostuu tunteja, jotka pakkautuvat toistensa kylkeen niin tiiviisti, että välistä tuntuu ilma pakenevan ympäriltä. Muun kiireisen tekemisen ohella, olen käynyt treffeillä. Muutamillakin. Jotenkin kummallisesti näitä on tupsahdellut eteen, milloin mitäkin kautta. Enimmäkseen kovin mukavia mies-ihmisiä. Enimmäkseen.

On enimmäkseen mukavaa käydä kahvilla tai syömässä lounasta jonkun kanssa, jota vasta ihan vähän tuntee. On ehkä juteltu jossain muussa yhteydessä tovi, ja otettu sen perusteella yhteyttä. Tai notkuttu samassa facebookin kirppis- tai harrasteryhmässä, ja yhtäkkiä huomattu vaihtaneemme kolme tuntia kaksistaan viestejä yleisellä palstalla... Tapahtuu omituisia asioita. Ja kun kerran juttu sujuu, toki, voidaan käydä kahvilla, mielellään. Kahvi on hyvää. Seurakin hyvää. Mutta jotain jää puuttumaan, aina. On kivaa, puhutaan paljon (tietysti, olenhan minä paikalla!), nauretaankin, ehkä joku syvempikin keskustelunaihe välipalaksi. Mutta sitten me halaamme hyvästeiksi ja käännymme kumpikin tahoillemme. Parin päivän kuluttua ehkä juttelemme vähän lisää, sillä samaisella kirppissivustolla, tai ehkä laitamme pari tekstiviestiä; Mitä sulle kuuluu, joko lapset on terveitä? Mutta välttämättä emme enää tapaa. Ei sitä kumpikaan sano, että ei, mutta ei kumpikaan ehdotakaan uutta tapaamista. Jäämme kavereiksi. Ja siinä on sitten valmiiksi ristiriitaa yhden naisen pään sisään. Miksi ne eivät ehdota? Ei niin, että minäkään haluaisin treffata, ei ole minun tyyppiäni/on tuollainen/tekee noin/mitätahansa, mutta miksi nekään eivät kiinnostu sen enempää? Miksi minä haluaisin siitä huolimatta jonkun kanssa jotain, ihan mitä vaan, tämän eiminkään tilalta? VÄÄRIÄ SYITÄ!!!

Kävin viime viikolla ihan treffeillä oikein miellyttävän, mukavan miehen kanssa. Näistä tapaamistani hän taisi rehellisesti olla ensimmäinen, jonka kanssa olisin voinut kuvitella tapailevani enemmänkin, tyyliin, katsotaan, tulisiko tästä jotain. No, heipat ja palataan. Laitan seuraavana iltana hänelle viestin, perinteistä kepillä-jäätä-tässä-nakuttelen-heippamitäsuniltaasikuuluu. Vastaus tulee nopeasti, ihan yhtä iloisena ja kohtaliaana kuin aina ennenkin. Vaihtelemme joitakin viestejä siinä. Sitten pari iltaa, ei mitään. Hän laittaa viestin minulle, ja sama toistuu. Näin me nyt sitten olemme menneet, siitä asti. Minä oletan, että hän ei ole kiinnostunut, mutta toisaalta, hän laittaa viestiä tännepäinkin oma-aloitteisesti. Mennäänkö hitaasti, vai ollaanko vain kavereita. Minä en osaa tätä leikkiä ollenkaan. Mutta tajusin, miksi nuo aiemmat eivät oikein tuntuneet miltään. Olin totaalisen unohtanut, mitä haluan, mistä pidän oikeasti. Hellyydenkipuni turruttamana hukannut itsenikin. Nyt on helpompi hengittää, kun muistin. Tiedän, että nuo, jotka eivät niin innostuneet, nekin muistavat, niilläkin on se oma muisto siitä, miltä sen pitäisi edes vähän tuntua. Hymyilyttää. Että näinhän se olikin, että kiva ja mukava ei kuitenkaan ole aina se oikea. Vaikka kuinka tahtoisi sen olevan. :)

S